Saatuani otsikossa mainitun aiheen, alkoi heti päässäni soida Arja Saijonmaan esittämä kappale Elämälle kiitos. Tämä laulu on chileläisen Violeta Parran tunnetuin laulu Gracias a la vida eli Elämälle kiitos tai kirjaimellisesti ”kiitos elämälle”. Hän on sen säveltänyt ja sanoittanut 1966. Laulun on suomentanut runoilija Pentti Saaritsa ja Saijonmaa julkaisi sen 1979 albumissaan Miten voi kyllin kiittää. Samana vuonna myös Liisa Tavi levytti sen, joskin hieman erilaisin suomalaisin sanoin. Monet meistä muistavat televisiosta Arja Saijonmaan koskettavan esityksen tästä laulusta Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen hautajaisissa 1986. Silloin miljoonat ihmiset ympäri maailmaa itkivät. Pentti Saaritsan käännöksessä laulun viimeinen säkeistö kiteyttää hyvin ihmisen elämän: ”Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, sain siltä itkun ja sain siltä naurun. Onnen ja tuskan eron niin huomaan ja niistä pystyn oman lauluni luomaan, sen jota kaikki luovat kaikkialla. Laulun, jota luodaan kaikkialla.”
Eräs edesmennyt poliitikko kirjoitti muistelmissaan jotenkin tähän tapaan: ”Parasta se on ollut, mikä vaikeinta on ollut”. Näinkin elämäänsä voi tarkastella. Onhan ihmisiä, jotka nauttivat vaikeista ja haastavista tilanteista. Kuten edellä olevassa laulussa kerrotaan, elämässä on surua, mutta myös ilon hetkiä. Sanotaan, että suru voi vahvistaa ihmistä. Toisaalta suru voi myös kaataa. Aina emme ymmärrä miksi joidenkin ihmisten ja kansojen kohdalla suru tuntuu kohtuuttomalta. Miksi sallitaan tällainen? Onko sillä jokin tarkoitus? Virren 341 viimeisessä säkeistössä on sanat: ”Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.” On muistettava, että Luoja on antanut meille elämän. Pitää siis olla kiitollinen siitä mitä annetaan.
Muistellessani omaa elettyä elämääni tulee mieleen paljon asioita, joista voin olla kiitollinen. Elämä on soljunut eteenpäin ihmeellisten sattumien ja tapahtumien kautta. Tuntuu kuin taustalla olisi ollut jokin korkea voima, joka on johdatellut elämän kulkua. Uskon sen olevan Jumalan käsi. Tuntuu myös, että vanhempieni rukoukset ovat kantaneet elämääni pitkälle. Kohdallani yksi merkittävämmistä onnellisista sattumista on aikoinaan ollut mahdollisuus pyrkiä oppikouluun. Pyrkimään pääseminen oli useiden sattumien summa. Päästyäni opintielle elämänkaareni kääntyi siihen suuntaan, jota synnyinpaikkakunnallani ei ollut muille suotu. Olinhan ensimmäinen ylioppilas kaikissa tuntemissani lähikylissä. Olen monesti ajatellut suurperheen nuorimpana lapsena, mitä vanhemmat sisarukseni ovat menettäneet, kun heille ei avautunut tällaista mahdollisuutta. Varmaan heillä olisi ollut enemmänkin henkisiä resursseja kuin minulla. Nykyisin kulttuuri on sielläkin muuttunut. Ihmiset kouluttautuvat. Hyvien kulkuyhteyksin vuoksi opiskelemaan pääsee, jos on haluja. Kouluaikani huonoja kulkuyhteyksiä kuvaa se, että kotona kävin jouluna, pääsiäisenä ja kesälomalla. Pitkä matka taittui eri keinoin. Ei ollut kulkuvälineitä eikä osin edes tietä. Olen tietysti useasti miettinyt, mitä elämä olisi tuonut, jos en olisi aikoinaan päässyt pyrkimään oppikouluun. Tästä käänteentekevästä onnellisesta sattumasta ja paljosta muusta kiitollisena voin yhtyä alussa mainitun laulun viimeisen säkeistön toiseen suomennokseen: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon, kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun. Niin erotan selvään onnen ja tuskan, jokaisen laulun läikkyvän pohjan, yhteisen laulun, jota itsekin laulan.”
Elämälle kiitos, sain siltä paljon!
Usko Gullstén
Lempäälän-Vesilahden Sanomissa 10.9. julkaistu Hiljaisia hetkiä -kirjoituksesta oli pudonnut kirjoittajan nimi pois. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” -teksti oli Vesilahden seurakunnassa työskentelevän Eija Nurmen.
