Ongelmat Suomen jalkapallossa ovat aika lailla syvemmällä kuin päävalmentajan persoonassa tai joulukuusi-taktiikan heikkoudessa. Lajia syvältä seuraavat sanovat yhteen ääneen, että ongelmat syntyvät jo junioripuolella. Siellä on viime vuosina lähinnä keskitytty pikkunättiin ja sisäsiistiin näpertelyyn raa’an työnteon asemesta.
Kun verrataan Suomen tilannetta vuosituhannen alkuun, on monessa asiassa menty eteenpäin jättiläisen askelin, eritoten olosuhdepuolella. Tekonurmikenttiä on tullut käytännössä jokaiseen kuntaan, kuten Lempäälään ja Vesilahteenkin. Tekonurmikentillä treenausajat ovat megalomaanisia verrattuna nurmikenttiin. Kenttää saa käyttää liki rajatta ja ulkokausi esimerkiksi viime vuonna kesti Sääksjärven kentällä marraskuulle saakka ja taas tämän vuoden puolella maaliskuulla sinne pääsi uudelleen.
Harjoitteluolosuhteista silti rutistaan ja kitistään, vaikka vain kolmisen kuukautta ulkokenttä on ollut käytöstä pois. Jalkapallo on ulkoilmalaji, on varauduttava sateeseen, tuuleen ja tuiskuunkin. Mutta, kun katsoo joulu-tammikuista Valioliigan peliä Englannissa, eivät sääolosuhteet sielläkään aina leppeää auringonpaistetta ole.
Lempäälän ja Vesilahden alueella lisenssinsä lunastaneita jalkapallon pelaajia on reippaasti yli puolen tuhatta. Tampereella puhutaan useista tuhansista lajin harrastajista.
Kun ynnätään sellaisten miespelaajien listaa, johon kelpuutetaan Tampereen seudun huippupelaajat 2010-luvulla, sellaiset jotka ovat edes Veikkausliigan eliittiä, tulee luettelosta todella lyhyt. Tuhannen euron kysymys onkin, mitä täälläpäin valmennuksessa tehdään väärin? Miksi valtavasta massasta ei seuloonnu juuri ketään talenttia, joka kilvoittelisi oman maan sarjan huipulla saatika pelaisi Euroopan huippusarjoissa, kuten tekivät 2000-luvun alkuvuosina muun muassa tamperelaisjuuriset Jarkko Wiss, Toni Kallio ja Jussi Kujala.
Tarinat viheriöiden laidoilta kertovat, että jalkapallossa ei panosteta niin sanottuihin oheisharjoitteisiin tarpeeksi. Pelaajia ei ennen tai jälkeen lajiharjoituksen laiteta lenkille tai loikkimaan tai tekemään kuntopiiriä. Fyysinen treenaaminen on toki tylsää ja hengästyttävää, mukavampi on totta kai pelata pienpelejä, pomputella palloa ringissä ja talvella kokoontua liikuntahallien lämpöiseen pelaamaan futsalia.
Jalkapallo on raaka juoksupeli, jossa huipputasolla pitää kyetä juoksemaan puolentoista tunnin aikana jopa yli kymmenen kilometriä spurtteina sekä sen päälle ottamaan vastaan kymmenkunta taklausta ja yhteentörmäystä. Katsokaa maailman parasta pelajaa Lionel Messiä. Mies on 169 senttiä pitkä, mutta ei kaadu käytännössä koskaan ja jaksaa herhiläsen lailla juosta pelistä toiseen väsymättä. Herkkyysiässä eli 14 – 18-vuotiaana Messi on suorastaan asunut kuntosaleilla ja tehnyt tuhansia juoksutreenejä.
Lempäälässä suunta on oikeaan sojottava. Sekä LeKi-futis että Loiske ovat satsaneet valmennuskoulutukseen ja seurojen valmennuspäälliköt vetävät taito- ja talenttikouluja halukkaille. LeKi-futiksen B-nuoret ovat nostaneet tasoaan, Loiskeessa puolestaan 2003 syntyneet puolestaan pärjäävät oman piirinkin ulkopuolella mainiosti. Olosuhdepuolellakin muhii suunnitelmia asioiden eteenpäin viemiseksi. Oikeata tietä siis kuljetaan.
Missään tapauksessa ei saa unohtaa sitäkään porukkaa, joka potkii palloa omaksi ilokseen ja hauskaksi harrastuksekseen kerran pari viikossa. Heillekin sija on löydyttävä niin koko Suomen kuin Lempäälän/Vesilahdenkin futistoiminnoissa.
Laaja harrastajapohja takaa Huuhkajien kannatuksen jatkossakin. Semminkin, kun uusi (ulkomaalainen) valmentaja nostaa joukkueen tasoa lähemmäs Euroopan keskikastia ja joskus jopa lähemmäs kärkeäkin. Siihen menee vuosia ja se vaatii monta hikitippaa, mutta vaivan väärti se olisi. Onhan kysessä maailman suurin ja suosituin urheilulaji.
