Teatteri Kurki: Elinan surma
Käsikirjoitus ja ohjaus: Noora Kylliö
Musiikki: Pekka Murto
Päärooleissa: Vesa Aalto, Jemina Jaskari, Johanna Pekola, Jarmo Huuhtanen.
Arvio: ****
Kun teatteri toimii, se tunkeutuu suoraan katsojan tunnekeskukseen. Se värisyttää, hengästyttää ja hikoiluttaa.
Teatteri Kurjen Elinan surma tekee juuri näin. Ja pätevämmin kuin moni ammattilaisteatteri.
Miksi? Aiheesta se ei johdu, vaikka kieltämättä Klaus Kurjen ja Elina-neidon traaginen tarina ja Vesilahden pimeä syysilta on huumaava yhdistelmä.
Syy on yksinkertainen: näytelmä voittaa puolelleen taiteellisilla ansioillaan.
Elinan surma on kuin ajan kanssa tehty maalaus, huolellinen sommitelma, jossa jokainen pensselinveto on harkittu ja perusteltu. Perinpohjainen taustatyö näkyy ja kuuluu.
Ihminen on pelokas olento
Elinan surma -balladi on viehättänyt ihmismieltä jo 1400-luvulta lähtien. Sellaisenaan tarina ei kuitenkaan nykyteatterin tarpeita vastaa. Gustaf von Numersin tunnettu käsikirjoitus on jo yli satavuotias.
Siksi ohjaaja-käsikirjoittaja Noora Kylliö halusi päivittää tutun tarinan. Hänelle vanhat tekstit eivät antaneet riittävästi tietoa tarinan henkilöistä. Tästä innostuneena Kylliö päätti ottaa tarkempaan käsittelyyn hahmojen tunteet.
Valinta oli viisas. Uusi käsikirjoitus ruotii Elinan surman motiiveja ja nostaa pintaan henkilöiden väliset jännitteet. Kylliö tekee keskiaikaisesta tarinasta inhimillisesti ymmärrettävän, jopa samaistuttavan. Eikä näytelmä analyyttisyydestään huolimatta sorru pahemmin rautalangan taivutteluun.
Elinan surma levittää neljän päähenkilön – Klausin, Elinan, Uolevin ja Kirstin – tunteet ja ajatukset leikkauspöydälle. Sitten katsojaa saa tutkia niitä, ihan rauhassa. Pöydältä löytyy epämääräisiä möykkyjä, jotka koostuvat mustasukkaisuudesta, kateudesta, itsekkyydestä ja epävarmuudesta.
Nämä möykyt paljastavat vanhan totuuden: aikakaudesta riippumatta ihminen on perimmiltään pelokas olento, joka etsii yhteyttä toisiin.
Näytelmä kuin elokuva
Elinan surman tunneskaalaa entisestään venyttää Pekka Murron näytelmää varten säveltämä musiikki.
Simppelit laulut kulkevat ritarillisen ylväästi, mutta mukaan on annosteltu myös sopivasti nykymusiikille tyypillisiä melodiakulkuja. Pahimmat korniuden karikot Murto väistää. Teatterimusiikin saralla se ei ole helppo rasti.
Toisinaan musiikkiesitykset ovat kuin pysäytettyjä kuvia, hengähdystaukoja. Toisinaan ne merkkaavat siirtymää seuraavan kohtaukseen. Livebändi tuo kokemuksen iholle.
Kun mukaan lisätään draamaa värittävä valaistus ja yksityiskohtaisesti suunniteltu lavastus, on kokonaisvaikutelma elokuvallinen.
Valon ja äänen yhteispeli huipentuu loppukohtaukseen, jossa tuntuu kuin näyttämölle heijastetut liekit korventaisivat katsomossa asti.
Mutta ilman vahvaa näyttelijäntyötä millään aiemmin kirjoitetulla ei olisi väliä. Onneksi Elinan surma on onnistumisia täynnä, eikä näytelmässä sorruta harrastajateatterin perisyntiin, siis ylinäyttelemiseen.
Elovena-tytön kaltainen Jemina Jaskari säteilee viattomana Elinana ja Vesa Aalto puhkuu epätoivoa Klaus Kurkena.
Parhaat naurut kirvoittaa kuitenkin viinille persoa rovastia näytellyt Jukka Saarela.
