Jos joku musiikki herkistää minun tunteitani, niin se on portugalilainen fado. Akustinen kitara näppäilee surumielistä sävelmää ja laulaja kertoo kaihoisasti rakkaudesta, odotuksesta, kaipuusta. Fado kehittyi 1800-luvulla portugalilaisesta kansanmusiikista, ehkä vähän afrikkalaisin ja brasilialaisin vivahtein köyhissä työläiskortteleissa. Se on samalla ollut jonkinlaista musiikkiterapiaa, kun se on auttanut unohtamaan kurjuuden, köyhyyden ja kärsimykset, myös turhat toiveet paremmasta.
Kitara luo haikean tunnelman. En osaa kuvitellakaan harmonikkaa fadoon. Sanoissa meri on usein pääosassa. On lähdetty myrskyssä kalaan, rannalle on jäänyt vaimo odottamaan. Palaako pursi vai onko meri sen hauta.
”…näen oliivitarhan / ja rannalla naisen nuoren / itkun sokaisemana…”
”… kai Luoja omansa ottaa / ja haudan aavalta antaa…”
Tietenkin lauletaan myös rakkaudesta, toivosta ja pettymyksestä:
”…Kun mä kerran kuolen / tuo aatos huolen / jos vois tietää/ kun pois kuolen / sä itket vähän. /Jos mulle kyyneleen / ees yhden kyyneleen / mulle suot vain…”
Portugalilaisten omasta traumasta, diktatuurin ajasta kaikkine kauheuksineen on myös omat muistot fadoissa:
”… pois sut vietiin kerran syysyönä / kun pitkät varjot kuu heitti …”
Lainaukset ovat suomalaisen laulajan Kirsi Poutasen lauluista. Kirsi laulaa fadoja sekä portugaliksi että suomeksi sellaisella taidolla, että portugalilaiset ovat antaneet hänelle fadista-arvonimen, mitä ei helpolla kenelle tahansa anneta. Tunnetuin fado-laulaja lienee Amália Rodriques, Fadon Kuningatar, nyttemmin jo kuollut. Tampere-talossa on parikin kertaa konsertoinut Mosambikissa syntynyt Mariza, joka on tuonut uusia tuulia fadoon mm. esiintymällä valkohiuksisena (yleensähän portugalilaiset ovat tummahiuksisia).
Portugalin lisäksi fadoja harrastetaan muuallakin portugalinkielisessä maailmassa kuten Madeiralla, Kap Verdellä ja Mosambikissa. Fado liitettiin 2011 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, johon kuuluvat mm. Välimeren ruokavalio, Pekingin ooppera ja akupunktio. Suomesta ei tietääkseni ole listalle päästy.
Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tyypillistä suomalaista kansanmusiikkia, niin jopas vaikeaa kysyttäisiin. Mikähän se näistä olisi: a) Peltoniemen Hintriikin surumarssi, b) Rannanjärvi ja Iso-Antti vai c) Aavan meren tuolla puolen?
Miksi kirjoitin tämän kolumnin? Kirsi laulaa: ”Mä kestä tykkään / sen seinille vain mä kuiskaan”. Minä mukaillen: Mä mistä tykkään, sen lehdelle mä nyt kirjoitan. Jatkan tätä tykkäämiskirjoittelua nyt siten, että haastan hyvän ystäväni Jorma Nuotion kirjoittamaan syntisestä argentiinalaisesta tangosta, jota hän on käynyt Rio de Janeirossa asti harrastamassa.
Tapio Eronen
