On tavallinen pyhäpäivä, vain kourallinen ihmisiä kirkossa siellä täällä istumassa. Ympärilläni on tilaa. En voi kadota väen keskelle toisten joukkoon. Tunnen olevani kuin huutomerkki hiljaisuuden keskellä, arkana Jumalan ja saarnaajan silmien edessä. Ja silloin – Jeesus Kristus on hyvin lähellä. Pyhä Henki puhuttelee yksinkertaisesti, kohti osuen.
Tuntuu kuin oma huonouteni ja syntisyyteni olisi pudottanut peitteensä Jumalan kasvojen edessä tuona hiljaisena tavallisena pyhäpäivänä kirkossa. Silloin kun oma heikkous ja huono vaellus taivastiellä kirkastuu, se vasta Jumalan hyvyyttä onkin. Siinä armo kirkastuu ja Golgatan risti kaareutuu kaiken ylle.
Saan yhä uudelleen ja uudelleen omistaa näkevät silmät ja kuulevat korvat. Jumalan Sana avautuu minun nälkääni ja janooni. Se tyhjentää ja riisuu minut omastani, saa itkemään, saa katumaan ja sitten kaikenkattavasti antaa minullekin anteeksiantamuksen ilon Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen pyhä verensä, minunkin puolestani vuodatettu, hänen pyhä ruumiinsa minunkin edestäni annettu.
Jumalan Sana tekee minut hiljaiseksi ja nöyräksi sydämeltäni. Ei anna maailman äänelle ylivaltaa, vaan hänessä, Jeesuksessa, minulla on kaikki. En häpeä evankeliumia, en Golgatan ristiä. Jeesus on tieni, totuuteni ja elämäni. Tahdon suullani tunnustaa Jeesuksen Herrakseni ja Vapahtajakseni.
”Tuon särkyneen sydämeni Herra Jeesus eteesi Sun, ja kaikkea omaa vailla ristis juurelle polvistun. Tulet, Jeesus, puoleeni kumarrut sylin nostat, hellästi hoidat. Minut virvoitat uuteen kevääseen, annat lauluni kiitosta soida.”
Väen paljous kirkossa ei ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta Kristuksessa pysyminen on. Me kaikki tarvitsemme Vapahtajaa, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta, syntiemme sovittajaa ja ikuisen elämän antajaa.
”Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on ja se on Jeesus Kristus.” 1 Kor. 3:11.
Paula Liuha
