On helppo iloita pienistä asioista alkukesän ollessa kauneimmillaan. Heräävä luonto, lisääntyvä valo ja lähenevä kesäloma saavat mielen virkeäksi. Mustarastaan laulu hämärtyvässä illassa pysäyttää kuuntelijansa. Kotijärvelleen kevään tullen palannut joutsenpariskunta aloittelee pesintäänsä. Kuinka nuo kauniit, majesteettiset linnut osaavatkaan palata samaan paikkaan joka kevät? Muistaisinpa olla päivittäin kiitollinen Luojan ihmeistä luonnossa. Vaihtuvat vuodenajat ovat meille suomalaisille aarre.
Ihminen tulee hyvin vähällä toimeen, jos toisessa vaakakupissa ovat terveys, läheiset ihmissuhteet tai oma koti. Niitä pidetään usein itsestäänselvyyksinä ja kiiruhdetaan aamulla töihin, illalla harrastuksiin ja lomallakin pitäisi ehtiä moneen paikkaan. Vakavan sairauden, läheisen poismenon tai jonkin muun menetyksen jälkeen asioista ajattelee uudella tavalla. Elämä pysähtyy hetkeksi ja jatkaa sitten taas menoaan. Läheisten ja ystävien olemassaolo ja tuki ovat elämän risteyskohdissa, ilossa ja surussa, aarteita. Muistot syntyvät enimmäkseen juuri toisten ihmisten kanssa koetuista hetkistä.
Kirkkovuosikalenterin viime sunnuntain sisältönä olivat katoamattomat taivaalliset aarteet ja toisaalta katoavat ja petolliset maalliset rikkaudet. Yhtenä teeman virtenä oli tuttu, J.L. Runebergin sanoittama On meillä aarre verraton (virsi 183), jonka kuudes säkeistö on kuin vesilahtelaisille kirjoitettu: ”Kuin vesilintu lahdella käy alle veden pinnan ja huuhdottuaan sulkansa taas nostaa puhtaan rinnan, niin puhdistuu myös henkemme sanassa kirkkahassa ja liikkuvansa tuntee se olossaan oikeassa.”.
Anna-Maija Kurki, Vesilahti
