Mediassa kirjoitetaan, miten ihmiset karttavat keskustelua kuolemasta. Kun aiheesta ei voi puhua, se vaietaan pois. Paras välttää kiusallista aihetta, ettei mieleen jää kaikenlaisia kammotuksia. Minusta tämä on outoa, koska itse jatkuvasti keskustelen aiheesta ja kuuntelen murheita. Ei elämän päätös katoa minnekään, vaikka se halutaan siirtää tajunnasta pois.
Totta kai kuolema on surullinen, kun se tapahtuu nuoren kohdalla tai tilanteessa, jossa elämä on vielä edessäpäin ja velvollisuudet odottavat. Tehtävät ovat kesken. Mutta kun elämässä ollaan seitsemän-, kahdeksankymmenen vuoden tietämissä, ollaan jo kuolemisen iässä. Elinikä on pidentynyt elintason myötä, mutta ei ole muuttunut lopun suhteen. Jumala on luonut ihmisen tietyn ajanjakson ikäiseksi. Tätä tosiasiaa ei voi mikään ihmisviisaus muuttaa, aika on rajallinen.
Kun aika on rajallinen, eikö olisi helppoa ymmärtää, mikä on edessä. Tässäpä ongelma onkin.
Kun asiat ovat päässä sekaisin, uskoa ei ole ja toiveajattelu on yhtä huuhaata. Ei ole mitään, mikä antaisi perustan ja varmuuden tässä ja nyt.
Historioitsija kirjoitti tukikohdasta lähteneistä lentokoneista ja siitä, miten eräs ampuja kuunteli sisäpuhelimella rukouksia. ”Kone tuntui elävältä kirkolta”. Jumalanpalvelus toteutui pilvissä rukouksen muodossa. Lentäjät olivat kuoleman edessä ahdistuneina. Kuoleman iässä oleva ihminen on samanlaisessa tilanteessa. Mitä hän tekee? Unohtaa, kieltää vai kykeneekö tunnustamaan tosiasiat.
Keskustelu Jumalan kanssa opettaa ihmistä pois omista peloista ja tottumuksista. Sanan kuunteleminen ja nöyrtyminen tuovat uutta toivoa. Tästä voi aueta uskon todellisuus. Kuolemaa tarvitse pelätä eikä keskustelua karttaa. Kuolema ei ole olemassaolon loppu. Se on siirtymävaihe toiseen todellisuuteen. Usko Kristukseen antaa varmuuden Jumalan valtakunnasta ja taivaan todellisuudesta.
Nyt olemmekin asian ytimessä. Elämän kipeät kysymykset eivät ratkea ihmisajattelulla ja sen viisaudella. On hyväksyttävä kuolemisen ikä ja Jumalan koko suuri suunnitelma maailmankaikkeuden suhteen ja siihen kuuluva henkilökohtainen usko. Käytännössä tämä tarkoittaa yhteyttä Kristuksen seurakuntaan (kirkkoon kuulumista) ja taivaan asioiden kuulolla olemista.
Mirja Miettinen
