Jos asiat lopulta ovat aikuisten oikeasti totta, lasten käsitys todellisuudesta ilmeisesti siis on pelkkää höpöhöpöä. Aikuistunut tyttäreni on useamman kerran muistellut leikki-ikäisenä harmistuneensa, kun aikuiset eivät ole tajunneet, miten paljon lapset hahmottavat ja ymmärtävät tilanteista ja tapahtumista omissa pienissä ympyröissään tai jopa maailmanlaajuisissa yhteyksissä – eikä hän varmaankaan ole kokemuksensa kanssa yksin. Kun meitä kehotetaan tulemaan lasten kaltaiseksi, tarkoitetaan tuskin luopumista asioiden älyllisestä, järkiperäisestä ja suunnitelmallisesta tarkastelusta, vaan ehkä jotakin tämän lisäksi.
Lapsen tavassa tarkastella elämää ihailtavaa on vilpittömyys ja turmeltumattomuus. Lapsi ei katsele maailmaa taloudellisten, poliittisten tai ”näin on aina ollut” -silmälasien läpi. Hän ei epäile toisten tarkoitusperiä ja luottaa siihen, että hänelle halutaan hyvää. Hän suostuu muitta mutkitta vastaanottajaksi, pohtimatta, onko hän tämän ansainnut tai miten hän saamansa korvaa. Hän ei suotta kursaile eikä mielistele, vaan kertoo kyllä, jos keisarilla ei olekaan uusia vaatteita – jos vain olemme kuulolla.
Lapsi sisälläni ja aikuinen minussa katsovat samaa totuutta eri ikkunoista.
Totuus tekee meidät vapaiksi – vapauttaa niistä verkoista, joihin sotkeudutaan, jos asioita ei hoideta rehellisesti ja avoimesti. Rakkaus puolestaan kutsuu sitoutumaan – välittämään toisistamme, palvelemaan toisiamme, etsimään toistemme ja yhteistä hyvää.
Totuus on totuus täysin piittaamatta siitä, uskonko minä siihen vai en.
Totuus ei löydy puoluekannatusgallupeista. Totuus ei ole kaupan, sitä ei voi ostaa, ei myydä eikä muuttaa rahalla.
Totuus on siinä, kun rakkaus on läsnä.
Rakkauden herkin käsin, luottavaisin katsein ja nöyrin jaloin voi koskettaa, katsoa ja palvella tätä maailmaa kauniimmaksi.
”Me rakastamme, sillä Hän on ensin rakastanut meitä.”
Heini Mäenpää
