Oletko koskaan katsonut joka kodin ”toiminta”sarjaa: Strömsö. Se kertoo kaikenlaisesta puuhastelusta, askartelusta ja rakentelusta koti- ja kesämökkimaisemissa. Siinä annetaan niksejä ja vinkkejä siitä, miten tehdä kodista ja kesämökistä kaunis ja persoonallinen paratiisi. Kaikki näyttää niin helpolta. Tulee ihan tumpelo-olo, kun itse yrittää tehdä niitä samoja hommia, eikä ne oikein mene sinne päinkään. Tulee ihan omannäköistä jälkeä. Yrittää priimaa ja tuleekin sekundaa ja joskus ihan luokatontakin. Joskus sitä miettii, että meneekö siellä Strömsössä koskaan mikään pieleen vai onnistuuko kaikki kerralla ja ihan ekalla yrityksellä. Elämään on jäänyt lause ”Nyt ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä”.
Nykyajan elämässä tuntuu, että kaikesta osaamisesta ja kyvykkyydestä pitäisi voida osoittaa ensin tutkintotodistus, jotta ihminen otettaisiin vakavasti. Ihmisellä voi olla paljon henkistä pääomaa, elämänkokemusta ja lahjakkuutta, mutta ei niitä tutkintotodistuksia. Silloin ihmistä ei oikein oteta vakavasti tai häntä katsotaan ikään kuin ohitse tai ylitse. Kuitenkaan ihmisenä oleminen ja eläminen eivät rakennu tutkintojen ja suoritusten varaan. Elämää ja ihmissuhdetaitoja ei opita kirjoista, vaan ne opitaan yrittämällä ja erehtymällä ja tehdyistä virheistä oppimalla. On uskallettava ottaa riskejä ja se ensimmäinen askel. Elämän isoista ongelmista ja haasteista ei voi kukaan selvitä yksin ja omilla kyvyillä. Tarvitsemme toisia ihmisiä ja yhteisvastuullisuutta. Tämän yhteisvastuullisuuden arvon ja merkityksen ymmärtää vasta, kun ensin joutuu myöntämään, että tässä minun elämässäni” ei kaikki nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä”. Nyt tarvitsee pysähtyä ja katsoa elämää vähän taaksepäin ja ympärille. Näin ymmärrän, että enhän minä olekaan oman elämäni mestari ja herra tai rouva. On niin paljon asioita, jotka eivät olekaan minun omissa käsissäni ja vallassani. Minun elämäni ratkaisut vaikuttavat aina muihinkin ihmisiin ja muiden ratkaisut minun elämääni. Ihmissuhdetaidot ja ihmisenä elämisen ja olemisen taidot ovat niitä kykyjä, jotka tekevät meistä ihmisiä toinen toisillemme. Voin todetakin monen elämäni yrityksen ja erehdyksen jälkeen ”Ei tullut tästä elämästäni täydellistä, mutta ihmisen elämä siitä tuli” – onneksi näin!
Miksi me pelkäämme virheitä, epäonnistumista ja erehtymistä? Nehän tekevät meistä ihmisistä juuri ihmisiä. Täydelliset tai lähes täydellisetkin ihmiset ovat sietämättömiä elämänkumppaneita. Heille minun elämäni kyvyt ja osaamiset eivät koskaan ole tarpeeksi eikä riittävästi. He eivät tarvitse toista ihmistä todellisuudessa muuhun kuin oman täydellisyytensä harhakuvan pönkittämiseen. Ihan oikeasti: täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa eikä täydellistä elämää. Täydellinen elämä ei ole ihmistä varten. Olen oppinut vuosien varrella entistä enemmän rakastamaan ja arvostamaan keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Se on hyvin kaunista ja arvokasta. Keskeneräisessä elämässä ja ihmisessä on aina kasvunvaraa. On todella armollista ja voimaannuttavaa löytää itsensä kerta toisensa jälkeen juuri noiden epätäydellisten, keskeneräisten ja erehtyväisten ihmisten joukosta. Epätäydellisyys ja keskeneräisyys luovat ympärilleen kodikkaan ilmapiirin.
Sinä olet Jumalalle rakas juuri sellaisena kuin olet: epätäydellisenä, keskeneräisenä ja syntisenä. Jumala ei tarvitse todistuksia tutkintosuorituksistasi ja näyttöjä erinomaisuuksistasi. Hänelle riittää, että sinä olet juuri sinä ja minä olen juuri minä. Tällaisina me olemme Jumalan silmissä kauniita, vaikka se ei meistä aina itsestä siltä tuntuisikaan.
KirkkoHarri Henttinen Vesilahdesta
