Istun pölyisessä luokkahuoneessa, ahdistavan ilmapiirin ympäröimänä. Pöydälläni on matematiikan koepaperi, johon pitäisi tunnissa ehtiä raapustamaan kaikki oikeat vastaukset. Hiki otsallani yritän muistaa: ”Mitenköhän se laskusääntö nyt menikään?” Siirrän katseeni pois paperista huomaten, että muut näyttävät keskittyneiltä. Puoli tuntia on kulunut, ja lapun ensimmäinen puoli on valmis. Se ei tuntunut ollenkaan vaikealta. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin lyhyeen, kun käännän lapun, ja sydämeni hyppää kurkkuun. Näistä tehtävistä en suoriudu milloinkaan.
Lempäälän Hakkarin koulun yhdeksännellä luokalla on kunnianhimoisia oppilaita, minä mukaan lukien, jotka tavoittelevat korkeita arvosanoja. Tahtomme ei aina välttämättä toteudu, ja koepaperissamme saattaa näkyä epätoivottukin numero. Tällainen tilanne on hyvin monella oppilaalla, eivätkä aikuiset näytä siitä piittaavan.
Kun puhutaan oppilaan huonoista numeroista, ajatellaan tämän olevan laiska. Näin ei kuitenkaan aina ole, sillä monet nuoret, kuten minäkin, tekevät töitä tulevaisuutensa eteen. Arvosanoihimme voivat vaikuttaa esimerkiksi stressi, sosiaaliset ja perheeseen liittyvät paineet, kiusaaminen ja motivaation menettäminen. Tämän seurauksena ei haluamaansa jatko-opintopaikkaan niinkään pääse, ja jotkut oppilaat kokevat tilanteen hyvin epätoivoiseksi. Eikö koulun tarkoitus olekin sivistää ja kouluttaa yksilöä, eikä koetella ja altistaa häntä suureen paineeseen?
Opettajat ajattelevat, että oppilaiden stressiongelmat ratkeaisivat vähäisellä läksyjen määrällä. Tämä on osittain totta, mutta eihän sillä voi koululaisia motivoida opiskelemaan, sillä heidän kiinnostustaan aiheeseen pitäisi pyrkiä herättämään. Oppilaat kiinnostuvat useimmiten vain, jos aihe on heidän mielestään helppo, tai he tuntevat sen hyvin.
Syrjäytyneet oppilaat ovat nyky-yhteiskunnan mielestä kallis taakka. Tietenkinhän se on näin, jos sille ei tee mitään! Opettajien täytyy kannustaa nuoria, muistuttaa, että heillä on vielä mahdollisuus parantaa tulostaan ja kohdella heitä tasa-arvoisesti koulumenestyksestä riippumatta. Virkamiehet eivät kuitenkaan tunnu välittävän mistään muusta kuin rahasta.
Koululaisena uskon, että arvioinnin pitäisi perustua aktiivisuuteen, tekemiseen ja sen laatuun. Oppilaita pitäisi arvioida sen perusteella, että kuinka paljon he ovat valmiita tekemään työtä tulevaisuutensa, eikä jonkun maantiedon kokeen eteen. Olen myös varma, että korkeammat tahot eivät missään nimessä olisi kanssani samaa mieltä, sillä he eivät uskalla astua nykynuorten saappaisiin, vaan mieluummin jatkaisivat nykynuorten konservatiivista kiduttamista. Suomessa on varmasti monta yhteiskunnalle erittäin hyödyllistä lahjakkuutta, jotka eivät epäonnistuneiden kokeiden takia päässeet etenemään opinnoissaan.
Koululaiset! Älkää luopuko toivostanne. Yrittäkää muiden mielipiteistä riippumatta ja seuratkaa unelmianne! Aikuisille taas, tukekaa nuoria heidän päätöksenteossaan mahdollisimman paljon, sillä ovathan he Suomen kullanarvoinen tulevaisuus.
Andreas Kelkka
Kirjoittaja oli tet-harjoittelussa Lempäälän-Vesilahden Sanomissa
