Kiireisen arjen keskellä tulee usein kuljettua laput silmillä. Ajatus hämärtyy eikä huomaa elämän arkisia kultakimpaleita: räystäästä valuvaa vettä, linnun laulua, kevätaurinkoa ja vierellä olevaa ihmistä – tuhansia ihmeitä, arjen taikoja, jotka odottavat löytäjäänsä. Tunnit ja minuutit kuluvat suorittamisessa ja kiireessä. Kun arki alkaa tökkimään ja sen värisävyt himmenevät, on aika tehdä jotakin.
Tällaisessa tilanteessa tulee usein mietittyä mistä saisin toimintaa, actionia, vaihtuvia tilanteita ja ärsykkeitä. Nekin voivat olla ajoittain hyväksi, etten ajaudu oman elämäni vaihtopenkille, vaan palaan takaisin pelikentälle. Kristillinen perinne tuntee myös toisenlaisen keinon, sitä kutsutaan paastoksi.
Paasto tarjoaa mahdollisuuden tutkia omaa sisintä ja oppia tuntemaan sitä. Samalla voin rukoilla voimaa muuttaa elämääni sen mukaan, mikä on oikein ja viisasta. Lisäksi haastan itseni opettelemaan sitä äärimmäisen selvää, mutta käytännössä usein unohtuvaa asiaa, että oma mukavuuteni ei ole elämäni tärkein asia.
Mistä sitten tulisi paastota? Voisiko tuon pohtiminen ollakin ensimmäinen askeleeni sydämen puhdistamiseen turhasta kuonasta. Mitkä asiat estävät näkemästä toista ihmistä ja elämästä täyttä elämää? Onko se alttiuteni negatiivisten tunteiden ilmaisemiseen vai sosiaalisten suhteiden kilpistyminen satunnaisiin viesteihin somessa? Mitkä ovat sokeita pisteitäni, joita en itse näe, mutta ne ovat lähelläni oleville ilmeisiä? Uskaltaisinko haastaa itseni ja kysyä – aika uskaliasta? Mutta samalla, ah niin parantavaa!
Kristillisen paaston ytimessä on ajatus siitä, että paasto on ikään kuin kuivaharjoittelua. Opettelen sanomaan ”ei” miellyttäville asioille, jotta kykenisin sanomaan ”ei” myös silloin, kun kyseessä ovat haitalliset asiat, jotka houkuttavat meitä eroon Jumalan hyvyydestä. Näin meitä kutsutaan yksinkertaisuuteen, anteeksi pyytämiseen ja Jumalan armon oivaltamiseen. Olennaisen näkemiseen!
Toisin sanoen paasto kutsuu minua tarttumaan hyvään.
Matti Vehviläinen
