Muistatko vielä, miten etiketti saadaan tai paremminkin saatiin otettua irti puisesta tulitikkuaskista?
Näinhän se meni: Askista irrotettiin ensin etukansi, jossa etiketti oli kiinni. Ohut puinen taustalevy taivuteltiin ja murrettiin kapeiksi säleiksi, sitten paperisen etiketin pystyi rikkoutumatta vetämään taustastaan irti.
– Etikettiä ei voinut irrottaa liottamalla, sillä värit olisivat liuenneet, sanoo Lempäälän Ahtialassa asuva Jouko Laurila, jolle etikettien irrottelu yhä edelleen on tuttua puuhaa, on ollut jo 56 vuotta.
Kun Laurila, 64, oli 20–40-vuotias aikamies, hänen lapsuudestaan saakka jatkuneeseen harrastukseensa suhtauduttiin joskus sen verran ivallisesti, että mies päätti vaieta siitä tyystin.
Nyttemmin suhtautuminen on muuttunut, ja mies kertoo ylpeyttä äänessään kokoelmaansa kuuluvan peräti noin 55 000–60 000 erilaista kotimaista tulitikkuaskin etikettiä. Tarkkaa lukua ei hänkään tiedä, sillä esimerkiksi osa viimeksi hankitusta etiketeistä odottaa luokitteluaan.
– Ne ovat sortteeraamatta eli odottavat sen tarkastamista, kuuluvatko kappaleet jo kokoelmaan vai menevätkö kaksoiskappaleina vaihtoon.
Suuria summia hän ei ole vuosikymmeniä kestäneeseen harrastukseensa laittanut, mutta arvioi etikettiensä tämänhetkiseksi jälleenmyyntiarvoksi keskimäärin pari euroa. Siitä voi laskea kokoelman arvon.
– Ja aikoinaan tulitikkuaskit poltettiin ja heitettiin pois rasian tultua tyhjäksi. Nehän olivat yleistä käyttötavaraa, mies sanoo.
Jouko Laurila oli 1950-luvun puolivälissä 8-vuotias pikkupoika, kun hänen setänsä Reino Virtanen lahjoitti sukulaispojalleen vihkollisen keräämiään etikettejä. Siitä alkoi Laurilan elinikäinen harrastus. Nyt hänellä on hyllyssään hyvässä järjestyksessä viitisenkymmentä paksua postimerkkikansiollista täydellisen hyväkuntoisia etikettejä – systemaattisesti luokiteltuina. Kaikki etiketit ovat erilaisia.
Jouko Laurila hankki viime keväänä alan harrastajien nettihuutokaupasta yhdellä kertaa peräti neljä ja puoli kiloa 1950-60-lukujen etikettejä. Lähtöhinta oli kaksikymppiä, ja Laurila sai lopulta etiketit 120 eurolla, kappalehinnaksi tuli pari senttiä etiketiltä.
Laurila ei lähde valitsemaan kokoelmastaan mitään erityistä helmeä, vaikka keräilyharvinaisuuksiakin siihen sisältyy. Keräilyn suola on hänen mukaansa se, kun saa käsiinsä sellaisen yksilön, jota ei kokoelmassa vielä ole.
– Silloin istun huoneen lattialla suu messingillä, kun tärppää.
Lähes kaikki etiketit ovat kotimaisia. Vanhimmat ovat aivan 1900-luvun alusta ja viimeisimmät vuodelta 1995, jolloin viimeinen Suomessa toiminut tulitikkutehdas Finn-Match Oy Vaajakoskella lopetti, ja tehdas myytiin ruotsalaiselle Swedish Matchille.
– Virossa tehdään vielä etikellisiä tulitikkuaskeja.
Puuhaa riittää vielä, sillä Laurilan kokoelma ei ole täydellinen. Hänellä on tiedossaan parkanolainen keräilijä, jolla on 100 000 kotimaisen etiketin kokoelma.
Laurila hankkii etikettejä keräilymessuilta, liikkeistä, internetin huutokaupoista, keräilijöiden etikettien vaihtopäiviltä – ja teiden varsilta.
– Ilmaista kerättävää oli ennen vanhaan runsaasti, kun tupakkimiehet nakkelivat tyhjiä askeja tiensivuun. Etikettien kerääminen olikin varsinkin lasten keskuudessa ennen hyvin yleistä.
– Kun olin perheeni kanssa ensimmäisen kerran 12-vuotiaana turistina ulkomailla Leningradissa, muut sanoivat minulle, että enhän minä näe mitään nähtävyyksiä, kun olen koko ajan nenä maassa, mies naurahtaa.
Laurilan harrastus jatkuu aktiivisena, ja miehen tulee tämän tästä silmäiltyä kokoelmaansa. Materiaalia riittää, sillä likimain jokaisella liikkeellä oli oma etikettinsä. Keskusliikkeet teettivät niitä entisajan lukuisissa tulitikkutehtaissa.
Mappien kansien välissä on etikettihistoriaa sadalta vuodelta. Vanhimmat etiketit ovat taidokkaimmat, kuten Tampereella 1874-06 toimineen Tampereen Tulitikkutehtaan tuotteet 1900-luvun alusta.
Tulitikkuaskien etiketit kertovat entisajan arjesta. Yhteen mainosetikettiin on päässyt Laurilalle kovin tuttu yritys, lempääläläinen Katepal Oy, jossa Laurila teki työuransa asentajana.
– On minulla Katepalin nimikkoetikettikin. Vuosina 1957–59 toiminut hyvinkääläinen Tikma, joka niitä teki, teki mainosaskeja lukumääräisesti vain vähän.
Suomen tulitikkuaskien etikettien keräilijöiden kerhoon, Suomen Fillumenisteihin liittyneelle Jouko Laurilalle on ollut suurena apuna Matti Tammisen kokoamat valmistajan mukaan luokitellut numeroidut etikettisarjat, jotka helpottavat etikettien systemaattista järjestämistä. Jäsenlehdestä saa lisätietoa.
