Nyt on muisteltu sitä, kun Tampereen Popteatteri esitti Hair-musikaalin ensi kerran 50 vuotta sitten. Se oli silloin suuri tapaus. Minäkin kirjoitin ihastuneena koko aukeaman jutun Stump-nimiseen räväkkään nuorisolehteen, joka oli laulajana tunnetun Frederikin kustantama. Oltiin mukana jossain suuremmassa. Maailman nuoriso oli herännyt toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta.
Kuvissa nuoret, kauniit ihmiset liehuvissa vaatteissaan istuskelevat San Franciscon nurmikoilla lauleskellen, kitaraa soitellen ja vähän pössytellen. Kun kaikki ihmiset rakastavat toisiaan, ei sotia tarvita. Make love, not war! On vesimiehen aika alkamassa: rauhaa ja rakkautta maailmaan. Hyvältä näyttää.
Sitten idylli alkaa murtua. Olimmekin olleet naivia idealisteja eli lapsellisia haihattelijoita. Kehittyneet tiedotusvälineet – televisio etunenässä – toivat maailman tapahtumat nopeasti lähelle, suorastaan iholle. Vietnamin sota oli ensimmäinen televisiosota. Tulee mieleen lehtivalokuvauksen ”ikoneita”, elämään jääneitä otoksia. Yhdessä alaston vietnamilaistyttö juoksee palavana kauhuissaan turvaan. Napalm polttaa kaiken. (Tyttö tiettävästi jäi henkiin). Toisessa hyökkäysvaunu on ajamassa kiinalaisen opiskelijapojan päälle Tianmenin aukiolla (eli Rauhan aukiolla) Pekingissä. Kolmannessa kuvassa Che Guevara makaa surmattuna Boliviassa.
Lisää huonoja uutisia tulee maailmalta. Chilen presidentti Salvador Allende murhataan. Hänen syntinsä oli, että halusi maansa rikkauksien, mm. kuparin, hyödyttävän omaa kansaa. Sama prosessihan on nyt meneillään Venezuelassa öljyn suhteen ja huonolta näyttää sielläkin. Jo silloin Hairin aikaan alkoi meille selvitä, miten härskisti me käytämme hyväksi ns. kolmatta maailmaa. Muualla saattoi olla ihan nälänhätä: muistamme kuvat Biafran nälkiintyneistä pikkulapsista.
Italiassa Punaiset Prikaatit teloittivat pääministeri Aldo Moron. Hippiaatteesta huolimatta maailmalla käytiin lukuisia sotia. Itänaapurissa käyneet turistit alkoivat havaita, ettei Neuvostoliitossa kaikki ollutkaan ihan niin hienoa kuin kehuttiin: tavarapulaa, korruptiota, salakauppaa, laitonta valuutanvaihtoa, tyytymättömyyttä. Näin jälkikäteen voisi tietysti väittää jo silloin kuulleensa ensimmäiset kuolinkorahdukset. Neuvostoliitto ei jaksanut kiihtyvää sotilaallista kilpavarustelua. Raha meni aseisiin eikä leipään. Saksalainen ihannemaa DDR osoittautui kyttäysvaltioksi.
Mureniko siis meiltä idealismi? Kun tapaa tuttujaan Hairin ajoilta, niin edelleen kohtaa samaa uskoa ja toivetta paremmasta maailmasta. Moni on ”kääntänyt takkinsa”, moni puurtaa itsekseen, joku vaan muistelee. Vieläkin nämä ihmiset allekirjoittavat vetoomuksia, laittavat kolikoita keräyslippaaseen (tai nykyaikaisemmin hoitavat asian netissä) ja omalta osaltaan torjuvat ilmastonmuutosta. Tietysti olisi parempi elää sovussa ja rakkaudessa, mutta kun … Ehkä me olemme nyt realistisia idealisteja. Niin kauan kuin on uskoa, niin on toivoa.
