Näillä näkymin vietän noin kolmanneksen elämästäni nukkumalla. Unessa vietetty aika on elämää siinä missä muukin. Nukkuessa aivoissamme tapahtuu kuulemma paljon tärkeitä asioita, joista kirjoittamiseen asiantuntemukseni ei valitettavasti riitä. Uskon kuitenkin niihin puheisiin, joissa väitetään nukkumisen olevan terveydelle monin tavoin hyödyksi.
Hyville unenlahjoille rupeaa lisääntyvässä määrin antamaan arvoa iän karttuessa ja varsinkin silloin, kun yön lepo ei ole itsestään selvä. Itse kärsin siitä nykyisin yleisen tuntuisesta vaivasta, jossa nielu sisäänhengityksessä lihasten rentoutuessa nukahtaessa tukkeutuu. Ilma ei kulje eikä elimistö saa happea. Tähän mennessä olen aina havahtunut sen verran, että olen tehnyt asian hyväksi jotakin ja henki on alkanut kulkea, mutta yön lepo on jäänyt väistämättä vaillinaiseksi. Ei asiaa aamulla muista – huolestunut petikaveri voi yön tapahtumista kertoa. Ja kun ei ole yöllä kunnolla nukkunut, ei päivälläkään ole kunnolla valveilla. Onneksi lääketiede on kehittänyt hoitokeinoja tähänkin vaivaan.
Hyvät yöunet voi menettää muistakin syistä. Jos tiedän, että minun on aamulla oltava valmiina matkalle lähtöön, voi olla, ettei uni tule. Onko kaikki tarvittava varmasti pakattuna: passi, matkaliput, kamera…? Hyvin valmistautuneena voi olla levollisella mielellä, mutta kuitenkin… olenko valmis? Heräänkö kellon soittoon? Tuleeko taksi – ja koska? Tai minulla on aamulla sovittuna tärkeä tapaaminen. Tiedän, että olisi hyvä nukkua kunnolla, mutta en saa unta, koska odotan – innolla, jännityksellä tai peläten.
Näin loppusyksystä elämme odotuksen aikoja. Adventin aika tulee, joulu tulee ja niitä ennen tuomiosunnuntai, ja meitä kehotetaan valvomaan – ei ehkä niinkään sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan olemaan valmiit, valmistautumaan. Voisiko tuota valmiina olemista kuvata muistolla ajoilta, jolloin kansakoulussa päähäni yritettiin iskostaa kertotauluja? Joku tähdensi minulle, että ne pitäisi osata niin hyvin, että vaikka herätettäisiin keskellä yötä ja kysyttäisiin, vastausten pitäisi tulla kuin kaupan hyllystä. Voisinko unen pöpperössäkin muistaa, missä on turvani ja toivoni, ja kuka on lopullinen tuomari – ja että tuomio voi olla myös vapauttava? Voisinko elää jokaisen hetkeni kuin viimeistä päivää? En voi itsestäni puristaa kykyä siihen, mutta voisinko pyytää?
Ymmärrän, että kun Jeesus kehotti meitä valvomaan ja rukoilemaan, hän ei tarkoittanut, että emme saisi nukkua ja levätä. Mutta kun herään suden hetkellä valvomaan ja murehtimaan huoliani – suden hetkellä, jolla tarkoitetaan niitä aamuyön tunteja, jolloin ihmisen on ajateltu olevan turvattomimmillaan kaikenlaisia elämän ”susia” vastaan – voin myös rukoilla. Voin rukoilla ja pyytää kunnollista yön lepoa ja voimaa valvoa siinä merkityksessä, jota uskon Jeesuksen tarkoittaneen. Voin pyytää, että olisin valmis kun hän tulee – minä hetkenä hyvänsä.
Pekka Mäenpää
