Näin ruuhkavuosien keskellä, kun on unohtanut hoitaa koiran rokotuksen, lapsen valokuvausluvan, toisen lapsen liikuntapäivän eväät, kolmannen päiväkotirepusta varatumput sekä märät pyykit ties kuinka monennen kerran koneeseen, ja taittelee talouspaperia kahvinkeittimeen, kun suodatinpussit on kolmannen kerran jääneet ostamatta, ensi ajatus otsikosta on, että voi kun unohtaminen olisikin vaikeaa!
Unohtamisen vaikeus kuitenkin on täyttä totta silloin kun pitäisi unohtaa erimielisyydet ja väärinkohtelut. Meille ihmisille on joskus aivan mahdotonta päästää irti menneistä vastoinkäymisistä, antaa läheisille anteeksi, jos he ovat kohdelleet meitä väärin ja aloittaa alusta. Puhumattakaan siitä, kuinka tiukasti vaalimme omia virheitämme, unohduksiamme ja kuinka jaksamme kerta toisensa jälkeen moittia itseämme erehdyksistämme.
Anteeksiantamiseen kuitenkin kuuluu se, että sovitut asiat myös unohdetaan ja jätetään taakse. Myös ne omat unohdukset ja mokat on syytä tasaisin väliajoin antaa anteeksi ja unohtaa. Kyllä sen suodatinpaperipaketin vielä jonain päivänä muistaa ostaa, eikä se talouspaperikahvikaan hassumpaa ole.
Kun arki täyttyy, pyhä pelastaa. Pyhä tietysti lepopäivän merkityksessä, joka toivottavasti meillä kaikilla ainakin edes toisinaan on, mutta myös pyhä keskellä arkea. Ajattelen, että pyhä keskellä arkea on sitä, kun muistaa, että elämän tärkeimmät asiat ovat aivan jossakin muualla, kun niissä varatumpuissa. Pyhä on sitä, kun huomaa, että voi antaa ja saada anteeksi, tehdä sovinnon rakkaidensa kanssa ja jakaa taas yhteistä arkea. Pyhän kokemus on sitä, kun voi tuntea mokistaan ja unohduksistaan huolimatta, että elämä kyllä kantaa ja Jumala kyllä kantaa. Pyhä muistuttaa meitä siitä turvasta, että Jumala on luvannut olla kanssamme kaikki päivät, kaiken arjen keskellä, maailman loppuun asti (Matt. 28:20).
Mari-Anne Luukas
Kommentointi on suljettu.