Vietämme kirkkovuoden viimeisiä hetkiä ja kohta adventti sekä muut joulun juhlallisuudet ovat edessä. Yhdessä hujauksessa olemme ylittäneet sen maagisen vuodenvaihteen rajapyykin ja olemme uuden vuoden puolella ja matkalla kohti valon lisääntymistä ja kevättä. Nyt kirkkovuodessa puhutaan valvomisesta ja tuomiosta. Pelottavaa ja jopa ahdistavaa! Kuka nyt haluaisi olla valvottavana ja tulla tuomituksi?
Onko Jumala sinulle tuomari tai jokin ylivalvoja? Tekeekö hän sinulle tiettäväksi, jos erehdyt tai teet virheitä. Rakastaako hän sinua lyömällä ja heittämällä sinua kuumalla kivellä päähän. Onko sinun Jumalasi hän, joka kostaa ”isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti”. Toivottavasti jaksaisit uskoa Jumalaan, jolla on aivan erilaiset kasvot. Kyllä se on niin, että me ihmiset haluamme kostaa, katkeroitua ja maksaa takaisin samalla hinnalla… ja vielä tuplabonukset päälle. Turhaan ei sanota, että vahingonilo on se paras ilo – ainakin, jos se vahinko tapahtuu toiselle eikä itselle. Jos huonosti käy, kyllä niitä säälittelijöitä ja kauhistelijoita ympärillä riittää. Niin moni olisi mielestään osannut toimia toisin ja paljon viisaammin. Jälkiviisaus kun on sitä korkeimman tason viisautta. Hädässä ja vaikeuksissa ne todelliset ystävät tunnetaan. Monet ystävinä pitämämme ihmiset paljastuvatkin vain hyvänpäivän tutuiksi tai sellaisiksi selkääntaputtelijoiksi, joiden kiinnostus ja ystävyys häipyy maineen ja rahan katoamisen myötä. On helppoa rakastaa ja olla ystävä, kun aurinko paistaa ja elämä soljuu kuin Strömsössä konsanaan. Mutta kun tulevat ne pahat päivät ja elämän loskasäät. Kuka silloin lohduttaisi Nyytiä? Kaikki tuntuvat kulkevan ohitse ja kukaan ei halua puhua mitään hyvää…korkeintaan ilkeyksiä ja omahyväisiä ”elämänviisauksia”. Missä ovat silloin ne ihmiset, jotka katsovat hyvällä ja joidenka läsnäolossa huokuu myötätunto ja armollisuus?
Timantit syntyvät kovassa paineessa. Niin on meidän ihmistimanttienkin kanssa. Joskus ja aika useinkin meitä kuljetetaan kuoppien ja pimeiden polkujen kautta, mutta aina kuitenkin valoa kohti. Asenteesta se on kiinni. Liian helppoa on uhriutua ja jäädä itsesäälin ja muiden syyttelyn vankilaan. Liian helppoa on löytää Jumalasta pääsyyllinen kaikkeen pahaan ja kärsimykseen. Kun etsii syitä itsensä ulkopuolelta, samalla tulee tuominneeksi itsensä voimattomuuden ja periksiantamisen vankilaan. Sinun elämäsi valintoja ja sinun elämääsi ei paraskaan ystäväsi voi tehdä eikä elää puolestasi. Valinnat ovat sinun ja siten myös vastuu. Vertaistukea kyllä tarvitaan ja niitä vierelläkulkijoita ja elämän kokemuskouluttajia. Mutta elämäsi on sinun ja valinnat myös!
Joku on sanonut, että on parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut on jo varattuja. Viisaasti sanottu. Otettaisiinko tavoitteeksi, että oppisimme lyhyen tai vähän pidemmän kaavan mukaan olemaan paras versio omasta itsestämme. Ei tuomitsemisesta ja valvonnasta ole elämäntarkoitukseksi. Elämä on sitä, että kun antaa muille mahdollisuuden, yllättäen saa itsekin sellaisen ja useimmiten vielä moninkertaisena. Sellainen on Jumalakin: kun otat askeleen hänen suuntansa, huomaat yllättäen, että Hän on jo ottanut kaksi askelta sinun suuntaasi.
Sisua ja Siunausta!
Toivoen KirkkoHarri Vesilahdesta
