7.8.2020 Talvi on tulossa, eikä minulla ole sieniä juuri lainkaan. Joulukin on tulossa, ja sehän on täysin mitätön juhla ilman sienisalaattia ja sienikastiketta. Löysimme tyttären kanssa muutaman kantarellin, mutta niin pieni määrä herätti lähinnä ahdistusta: kantarelleja täytyy olla jossain enemmän – missä ne ovat?
3.9.2020 Kävin katsomassa salaista, hyvin pientä suppilovahveropaikkaani. Päätin antaa sienten vielä kasvaa hiukan, vaikka ahdisti jättää ne oman onnensa nojaan.
Ajattelin lähettää lehteen leikkimielisen kirjoituksen, jossa ehdotan, että Lempäälän rajat suljetaan sienestyskauden ajaksi. Työmatkalaiset toki saisivat kulkea, mutta varsinkaan tamperelaisilla ei olisi mitään asiaa meidän metsiimme. Olen aina pitänyt pöyristyttävänä sitä, että tullaan tänne autoilla ja viedään vähäiset sienemme, joita ei tahdo riittää paikallisillekaan.
En sitten kuitenkaan lähettänyt. Eikä teksti itse asiassa ollut kovin leikkimielinen.
12.9.2020 Rupesin etsimään sieniä tosissani. Hakeuduin kauas asutuksesta ja harhailin sammalikoissa tuntikausia. Saalis jäi surkeaksi. Paluumatkalla, aivan lähellä taloja, vastaani käveli nainen koiran ja taaperon kanssa. Naisella oli kädessä iso pussillinen suppilovahveroita.
Tällaista vääryyttä oli vaikea kestää. En saanut yöllä unta ja yritin rauhoitella mieltäni: ehkä naisen pussissa ei sittenkään ollut sieniä vaan esimerkiksi evästä lapselle. Mutta tiesin kyllä, että sieniä siellä oli. Haistoin ne.
20.9.2020 Luin netistä, että hirvetkin syövät sieniä. Hirvet, eikö voitaisi sopia, että minä en syö teitä, ettekä te minun suppilovahveroitani?
Päivän metsäreissulla yritin olla ajattelematta sieniä ja ottaa rennosti. Yritin niin kovasti, että harhauduin väärälle polulle. Seurasi ärtymystä, surkea oikaisuyritys ja sitten: huomasin astuneeni keskelle pientä suppispeltoa! Onnen kyyneleet nousivat silmiin.
Sain sieniä melko mukavasti, mutta totesin, ettei tämäkään määrä millään riittäisi koko talveksi.
8.10.2020 Huomasin, että salaisessa, hyvin pienessä sienipaikassani oli käyty. Tunsin itseni syvästi loukatuksi. Kuin murtovaras olisi iskenyt.
Tytär oli kaverinsa mökillä ja lähetti sieltä valokuvan, jossa oli kaksi isoa kassillista suppiksia. Hän ei välitä sienistä ja lupasi tuoda saaliinsa meille.
Ahdistus helpotti hiukan.
25.10.2020 Lähdin heti aamusta kävelylle. Havaitsin tien varressa hirvestäjien autoja ja päätin pysytellä merkityllä reitillä, jotten harhautuisi mihinkään selkkauksiin.
Mutta sitten huomasin polun lähellä muutaman suppilovahveron. Ja vähän matkan päässä lisää. Kaikki muu pyyhkiytyi mielestäni.
Vasta kotiin palattuani tajusin, kuinka kevyesti olin unohtanut varovaisuuden. En oikeasti usko, että täkäläiset metsästäjät ampuisivat ihmisiä hirvinä, mutta entä jos uhka olisi jotain vakavampaa? Jos vaikka tietäisin, että räjäytystyömaalla sijaitsee mainio sieniapaja?
5.11.2020 En pysty lopettamaan. Sieniä löytyy edelleen, joskin metsässä tuppaa olemaan niin hämärää, että joudun käyttämään taskulamppua.
Sari Peltoniemi
