Mitä on ITE-taide? Ensimmäinen vastaus on, että se on taidetta, jota ihminen tekee ilman mitään taideopiskelua. Sen tunnistaa taiteeksi, mutta se ei tavoittele taiteen asemaa. Se on persoonallista, pitkäaikaista ja tuottaa kokoelman verran teoksia.
ITE-taide tulee kirjainlyhenteenä sanoista itse tehty elämä. Tällä alleviivataan tämän taidemuodon henkilökohtaisuutta, subjektiivisuutta ja kytkeytymistä tekijänsä elämänprobleemoihin.
Sanaa on hankala kääntää: englannin kielessä suosittu ”outsider art” alleviivaa väärällä tavalla ulkopuolisuutta, marginaalisuutta ja syrjäytyneisyyttä. Ranskankielinen ”ars brut” taas vie katseen hiomattomuuteen ja jonkinlaiseen brutaalisuuteen. Lääketieteen näkökulmasta saatetaan puhua ”terapiataiteesta”, jolloin teoksilla nähdään olevan välillinen arvo tekijän elämänhallinnan parantumisessa.
Tällainen taide on toisin sanoen kansantaidetta, nykykansantaidetta. Ilmiö on tuhansia vuosia vanha, eikä ole heikentymässä. Itse asiassa voi olettaa, että ihmisten yksilöityessä yhä pitemmälle, ITE-taiteen ilmiö voimistuu.
Nuorten graffitit, tägit ja villit muraalit näyttävät ITE-taiteelta, mutta ovat hyvinkin tarkkoihin sääntöihin perustuvia, joten niitäkään ei lasketa.
Henkilökohtaista esteettistä ITE -tulkintaa voi olla oikeastaan missä tahansa Matti tai Maija Meikäläisen esineessä puukon kahvasta rantasaunaan. Tekijä on hiukan irrotellut muodon kanssa, mutta ei ole luonut kymmeniä teoksia. Huikein tällainen yksittäistapaus on kuulopuheena kuultu tarina 60 metriä pitkästä maalatusta puukäärmeestä, joka luikertelee erään kesämökin rannassa vedestä maalle…
Nämä pohdiskelut ovat seurausta siitä, että olin mukana ITE-taidetta koskevassa podcast-keskustelussa. Keskustelun jälkeen pysähdyin miettimään, että täältä Lempäälästä kotipaikkani lähistöltä, yhden kilometrin säteeltä, löytyy oikeastaan kolme ITE-taiteen pistettä.
On ekokeksijä Raimo Flinkin kesämökin pihamaa, jossa on mm. kuuluisa betoninorsu.
On parikymmentä vuotta sitten kuolleen, Helsingissä uransa tehneen Matti Niemen kotipaikan pihapiiristä yhä löytyvät raudoista hitsatut lähes abstraktit teokset. Ne ovat yhä paikoillaan puiden juurella tai kiven päällä.
On myös edesmenneen maanviljelijä Manne Kuisman entinen vaarinpirtti ja paja, jossa hän teki kymmeniä puuveistoksia. Tämän kokoelman kohtalosta en tiedä, mutta tuossa Lastustentien varressa teokset on tehty.
Kun tämä on totta 2 x 2 kilometrin ruudulla, täytyy muuallakin Lempäälässä olla vähemmän tunnettua ITE-taidetta.
Tunnettu ongelma on, että ITE-taiteilijan edesmentyä kukaan ei osaa huolehtia teoksista. Perikunnalle kokoelma on kustannuksia aiheuttava päänsärky.
Vain muutamissa harvoissa tapauksissa kokoelmasta tulee matkailukohde. Tällaisia ovat Alpo Koivumäen Savanni Kauhajoella sekä Veijo Rönkkösen Parikkalan patsaspuisto.
Jos Lempäälä haluaisi tehdä tulevaisuusinvestoinnin matkailukohteeseen, kannattaisi ryhtyä kokoamaan säätä kestävää ITE-taiteen kokoelmaa. Arvelen, että teokset saisi korvauksetta, kunhan sitoutuisi pitämään kokoelmat yleisön nähtävissä. 50 vuoden päästä kuntaan sataisi kunniaa ja mainetta…
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
