Miksi pidän kävelemisestä

Sari Peltoniemi.

Vastenmielinen talvi-ilmiö on hiihtämishössötys. En tykkää hiihtämisestä enkä hiihtämisen katsomisesta. Viattomina lapsuusvuosina hiihto vielä tuntui mukavalta, mutta sitten piti mennä kouluun. Siellä oli pakko hiihtää. Se oli ihan ok, koulussahan on pakko tehdä monia asioita, mutta oli pakko hiihtää kilpaa. Järkytyksekseni huomasin, etten ollutkaan sellainen sukkela sivakoija kuin olin kuvitellut. Jäin luokan kisoissa aina viimeiseksi paitsi sinä huippuvuonna, kun sekä Minna että Jaana keskeyttivät ja saavutin kolmanneksi viimeisen sijan.

 

Minulle valkenivat hiihtämiseen liittyvä hosuminen ja yleinen hankaluus. Ymmärsin, että on parempi olla laittamatta jalkaan muuta urheiluvälinettä kuin kengät.

Myös luistimilla on melkein mahdotonta pysyä pystyssä, ja jos pysyykin, niin luistimet hankaavat, jalkapohjat puutuvat ja nilkat nuljahtelevat. Tämänkin ymmärsin vasta koulussa. Sitä ennen olin pelannut pikkuveljeni kanssa jääkiekkoa jopa isohkoja poikia vastaan. Isä oli nikkaroinut meille mailat harjanvarsista. Kerran tein maalin, ja järkyttynyt maalivahti puuskahti:

– Tuohan on likka! Siinäpä ne mukavat luistelumuistot sitten olivatkin.

 

Onneksi talvellakin voi kävellä, vaikka muut kuinka mouhuaisivat suksiensa kanssa. Kävellessä ei tarvitse kilpailla eikä säätää urheiluvälineitä. Kun jalassa ei ole mitään ylimääräistä, on paljon suuremmat mahdollisuudet selvitä liikkumisesta vammoitta. Ei tarvitse keskittyä tekniikkaan eikä laskea kilometrejä; riittää, kun laittaa töppöstä toisen eteen ihan omassa tahdissa.

Tietysti käveleminen on tolkuttoman hidas tapa siirtyä paikasta toiseen, mutta juuri siinä on osa viehätystä. Kävelemiselle on varattava aikansa, ellei halua ryhtyä juoksijaksi. Se aika on kävelijän omaa.

 

Välineurheilussa on mietittävä niitä välineitä: luistaako se hiton suksi, aukeaako luistimesta nauha. Pitää väistellä esteitä ja kiivailla muitten urheilijoitten kanssa. Kävellessä taas voi ajatella vaikka mitä, mutta voi myös olla aktiivisesti ajattelematta mitään. Kävelijä voi kävelyn ohella puuhata muita asioita, koska kädet ja pää ovat vapaina. Vielä en ole ryhtynyt kävellessä kutomaan sukkaa, kuten ahkerat esiäitimme, mutta saatan vaikka tutkia karttaa, syödä banaania tai räpsiä valokuvia hienoista kivistä.

Myönnettäköön, ettei Suomen talviurheilumenestys lepää kävelyn varassa. Vielä hiihtoakin tylsempää olisi katsella televisiosta, miten kävelijä etenee tuskallisen hitaasti ja hajamielisesti, pysähtelee tutkimaan koiran jälkiä (luulee havainneensa suden jäljet) eikä ikinä saavu maalialueelle, koska löysi kivemman reitin.

 

Sari Peltoniemi