Kirkkolain kaksi ensimmäistä pykälää kertovat evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta ja tehtävistä: ”tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa… Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.” Nämä pykälät ovat tulleet erityisen tutuiksi kirkolliskokouksen istuntoviikoilla, joita oli viime vuonna elokuussa sekä marraskuussa.
Kirkkolainsäädännön laajaa uudistamista on valmisteltu jo vuodesta 2005 lähtien. Prosessi on ollut pitkäkestoinen – eikä vähiten siksi, että kirkkolain hyväksyminen edellyttää laajaa valmistelutyötä kirkkohallituksessa sekä valmistelua ja päätöksiä kahdessa lainsäädäntöelimessä eli kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa valiokuntakäsittelyineen. Lopulta tasavallan presidentti vahvistaa uuden kirkkolain. Viime vuonna eduskunta palautti lakiehdotuksen kirkolliskokoukselle uudelleen valmisteltavaksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan ehdotus oli liian yksityiskohtainen ja erityisesti tunnustukselliset kohdat eivät valiokunnan mielestä sovellu eduskunnan päätettäväksi.
Edellä kuvattu asia vaikuttaa sangen byrokraattiselta, ja moni saattaa kysyä, mitä merkitystä ns. tunnustuspykälän sijainnilla on kirkon perustehtävän kannalta. Tuo kirkon tunnustus lakitasolla kertoo kuitenkin kirkon ainutlaatuisesta asemasta Suomessa. Kirkko on paljon enemmän kuin pelkkä julkisoikeudellinen yhteisö. Sen perustus on Kristus ja kirkon tulee tunnustaa Raamattuun perustuvaa uskoa. On myös huomattava, että laissa ortodoksisesta kirkosta on vastaava tunnustuspykälä ja siksikin sen poistaminen evankelis-luterilaista kirkkoa koskevasta kirkkolaista olisi erikoinen ratkaisu.
Pyhä Jumala, siunaa rakasta kansankirkkoamme. Siunaa jokaista kirkon työntekijää, luottamushenkilöä ja kirkkomme jäsentä. Kutsu etsiviä sanasi äärelle. Rohkaise pelkääviä. Anna ilon voittaa murhe ja suru. Vapahtajamme nimessä. Aamen.
Seppo Parkkila
