Tekemättä erikseen mitään numeroa itselleni tai lähipiirilleni tai edes vissiä päätöstä aloin viime vuodenvaihteesta tehdä kerran päivässä kävelylenkin – joka päivä säässä kuin säässä. Se on näköjään täysin mahdollista ja kiinni lähinnä vain pukeutumisesta ja pidosta jalkineen alla. Aikaa on kyllä, joskus kaverikin.
Ensimmäinen kvartaali tätä ihmiskokeilua on nyt takana ja hiljattain äkkäsin, että tällä vauhdilla – noin 7 000 askelta ja kuutisen kilometriä per päivä – matkaa syntyisi tasaisen tappavasti vuoden kierrossa huikeat 2 190 kilometriä. Suomi on päästä päähän 1 157 kilometriä pitkä. Jään nykymenolla siis vain 124 kilometrin päähän Suomen päästä päähän ja takaisin vaelluksesta, mutta steppini peräkkäin asetettuina veisivät tällaisen tavantallaajan Lempäälästä Inariin Kaamaseen ja paluumatkalla kotikuntani Lempäälän ohi, aina Forssaan asti.
Hiihtoniilojen ja himourheilijoiden kilometreillä alkaisi kait jo kiertää planeettaa.
Kaamasen tielle enkä edes ikämiesryhmän matkalle pohjoiseen en ole, usein huomaan talsivani Hupakantietä. Päivittäiset kävelylenkit suuntautuvat kotiovelta vaihtelevasti eri ilmansuuntiin lähiseudulle Hakkariin, Moisioon, Vanattaraan, Sarapistoon, Kuokkalaan, joskus lähemmäs, joskus kauemmas ihan Lempäälän keskustaan asti.
Hyvät ovat baanat. Vaikka saimme nauttia kunnon lumi- ja pakkastalvesta, kävelyväylät olivat niin hyvin aurattuja ja hiekoitettuja, etten liukastunut kertaakaan. Vaelluksia off road -osastolla ei lasketa.
Nyt ovat nastoitetut talvijalkineet vaihtuneet lenkkareihin. Vielä näkyvämpi muutos on tapahtunut tienpientareilla. Tienlaidan koirankakat – Moisionaukea osoittautui oikein koirankakkakongiksi – ovat armeliaasti maastoutuneet ja niiden tilalle on lumihankien sulettua paljastunut runsaasti kaikenlaista muuta ihmislähtöistä roskaa. Kierrätystä kai se sitten on tämäkin. Joku ne on sinne heittänyt, joku vuorollaan ne sieltä kerää pois.
Vähillä varusteilla pärjää. En lenkeilläni käytä kävelysauvoja. En kuuntele musiikkia tai muutakaan luureista. Luonnossa, luontokappaleissa ja ympäristössä riittää havainnoitavaa. Kerran luulin, että minulla on perässäni drone.
Lopputalvesta Hakkarintiellä yläpuoleltani kuului paikallaan leijuvan kauko-ohjattavan lennokin surinaa. Ketään muuta ei tyhjällä tiellä ollut, mutta eipä näkynyt taivaalla laitettakaan. Mitä ihmettä? Stalkataanko minua? Pysähdyttyäni keskelle tietä ja aikani yläilmoihin olettamani äänen suuntaan kuikuiltuani selvisi surinan syy. Se ei ollut dronen tai vainoharhaisuuden aikaansaamaa. Alijäähtynyt sade oli kulkijan lisäksi kuorruttanut tienvarren korkeat koivut, joiden latvustojen hennot risuoksat surrasivat jännästi toisiinsa tuulen tuiverruksessa.
Ulkona raittiissa ilmassa liikkuessa mieleen ehtii matkan aikana monennäköistä pohdiskeltavaa. Niin kuin nyt vaikkapa nämä moninaiset kadunnimet. On joka lähtöön kujaa ja polkua. Radanvarressa on hauskasti Mutkatietä, Reunatietä ja Kiskotietä. Kuka on antanut nimensä Hupakantielle? Valmistettiinko Ripustintiellä vaateripustimia, joita sitten myytiin Kauppakujalla?
Kuluttamani askeleet ja edenneeni kilometrit eivät ole muistinvaraisia, vaan rekisteröityvät dataksi joululahjaksi saamani älykellon ansiosta. Värkki on toiminut onnistuneesti porkkanana potkia mies liikkumaan, varsinkin nyt kun koronarajoitukset ovat vieneet kaikki aiemmin harrastamani ryhmäliikuntamuodot. Niiden paluuta odottaessa on hyvä panna tossua toisen eteen. Happihyppelyllä kunto kohenee, ja testien mukaan veriarvot ovat mallillaan.
