Elämä on merkillistä. Välillä se soljuu rauhallisesti ja arkisesti, tuttuja polkuja polveillen. Työt ja vapaat vaihtuvat eikä mitään sen erityisempää tapahdu. Eikä aina tarvitsekaan tapahtua. Antaa elämän tapahtua. Sitten toisinaan alkaa tapahtua, tulee muutto tai työpaikan vaihdos tai kiireinen vaativa jakso töissä joko omasta tahdosta tai hallitsemattomasti. Joskus tuntuu siltä, että kun elämässä alkaa tapahtua, niin sitten tapahtuu vähän joka rintamalla. Sitä löytää itsensä säntäilemästä mitä moninaisimpien askareiden viidakossa. Päivä täyttyy asioiden hoitamisesta, puheluista, lukuisista keskusteluista, tietokoneella istumisesta, lukuisista kohtaamisista.
Tänään oli tuollainen aamu. Olin valvonut pitkään edellisenä iltana työasioita pyöritellen. Näin sitten samasta aiheesta vielä unta ja aamulla, kun heräsin, tuntui, etten ollut nukkunut lainkaan. Kiireisen aamupalan jälkeen haalin työpäivänä tarvittavat läppärit, toimituskirjat ja muut tavarat kasseihin ja kiiruhdin autolle. Mutta askeleeni pysähtyivät äkisti.
Melko harmaassa aamussa rikkaruohottuneessa kukkapenkissä, jossa kukat olivat jo kukkineet alkukesällä, häivähti jotakin voimakkaan vaaleanpunaista. Keväällinen äitienpäiväruusu oli avannut yhden pienen, mutta muodossaan täydellisen kukan. Minun oli pakko laskea kantamukset käsistäni ja kumartua ihailemaan sen siroa kauneutta. Otin siitä kuvankin ja siinä hetkessä tajusin, että Jumala voi minut pysäyttää keskellä arjen tohinaan tarkastelemaan olemisen kauneutta ja hyvyyttä. Mieleeni tulivat psalmin 103 sanat ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” Jumala on hyvä. Kiireenkin keskellä hän antaa levon. Ahdistuksessa hän antaa rauhan. Syyllisyydessä vapauden. Jatkoin matkaani keventynein mielin, tänäänkään en ollut yksin haasteideni kanssa. Et sinäkään, Herran hyvyys ympäröi meitä, kuten ps.23 lupaa: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.” Siunausta loppukesän päiviin.
Manta Jutila, pastori
