Ostin kerran hetken mielijohteesta lapselle punaisen muovipallon, sellaisen vähän jalkapallon näköisen. Kotiin päästyäni pullautin pallon päällystakkini sisältä, jonne olin sen piilottanut. Minua eteiseen vastaan tullut parivuotias kaappasi pallon syliinsä ja riensi keittiöön näyttämään äidille mitä oli saanut. Lapsen ilo ja kiitollisuus eivät tarvinneet sanoja tullakseen näkyviksi.
Kiittäminen kuitenkin kuuluu hyviin tapoihin. Niissä perheissä, joissa vielä arvostetaan hyviä tapoja, saatetaan opettaa lapsia kysymällä ”kuinka sanotaan?” kun on annettu jotakin, josta olisi aiheellista kiittää. Luulen, että olen lapsena saanut monta kertaa kuulla tuon kysymyksen. Olen tainnut aina olla vähän huono osoittamaan kiitollisuutta. Kun ajattelen asiaa, mieleeni palaa monta tilannetta, joissa minulle on suorastaan tyrkytetty tilaisuutta kiitoksen sanoihin, mutta ne ovat takertuneet kurkkuuni. Eikä se tarkoita, ettenkö olisi ollut kiitollinen. Ehkä yritän vältellä ylisanoja, ehkä olen turhan kriittinen.
Kiitoksen aiheita minulta ei puutu. Olen saanut elämältä paljon hyviä lahjoja. Ei elämä eikä elämän antaja ole meille mitään velkaa. Olisi varmaan paikallaan, että jakaisimme ilomme saamistamme lahjoista, näyttäisimme muillekin mitä olemme saaneet – niin kuin lapsi sitä palloa? Lahjojen antaja olisi sen ansainnut.
Kiittäminen on varmasti joillekin luontaisempaa kuin toisille, mutta voi sitä opetellakin. Kun kiittää, huomaa kuinka paljon kiitoksen aiheita on. Ehkä kiitollisuuden osoittaminen silloin synnyttää kiitollisuutta – eikä kiitollinen mieli anna valtaa turhille ja ikäville ajatuksille. Kiitos on varmasti tehokkaampi kauneuden lähde kuin vaikkapa kylmä kahvi. Kiitos kaunistaa lahjan saajan, ehkä myös sen antajaa. Olen huomannut, että kiitollisuutta huokuvan ihmisen lähellä on hyvä olla. On kuitenkin onneksi niitäkin ihmisiä, jotka haluavat olla meidän muidenkin lähellä – nyt tunnen kiitollisuutta heistä. Kunpa osaisin pukea sen sanoiksi.
Pekka Mäenpää
