Ensimmäiseksi totean, että olen ehdottomasti tulospalkkauksen kannalla. Mutta vain siinä tapauksessa, että kriteerit ovat täysin selvät, ja jokaista palkitaan hänen omista ansioistaan. Joskus tavoitteet voivat tietysti olla yhteisiä, mutta lisäpalkkion saadakseen on kullakin täytynyt olla selvä rooli tavoitteen saavuttamiseksi.
Lempäälän kunta on päättänyt palkita koko henkilöstönsä vuoden 2021 tuloksesta 300 euron rahapalkkiolla per henkilö. Palkkion saaminen edellyttää, että henkilölle on maksettu viime vuonna palkkaa vähintään kuuden kuukauden ajalta ja että hän on edelleen kunnan palveluksessa tämän vuoden toukokuun lopussa.
Päätös on tietysti henkilöstön kannalta iloinen asia, mutta ulkopuolinen tarkkailija voi kritisoida sitä kahdestakin syystä. Ensinnäkin koko henkilöstön palkitsemisessa ei missään tapauksessa toteudu se, että kukin saisi ansionsa mukaan. Kaikki eivät varmasti ole vaikuttaneet tuloksen syntymiseen yhtä paljon. Vielä suurempi ihmettelyn aihe on se, mistä tuloksesta bonus maksetaan. Kunta hehkutti hyvää taloudellista tulosta, mutta mikä aiheutti tuloksen kääntymisen plussalle: valtion 3,6 miljoonan euron korona-avustus ja 5,5 miljoonan euron myyntivoitot maaomaisuuden myynnistä. Jos nämä siivotaan pois tuloksesta, se kääntyy yli 6 miljoonan euron tappioksi. Yksinkertainen kysymys kuuluu: kuinka moni bonuksen saaja on ollut vaikuttamassa korona-avustuksiin ja kiinteistöjen myyntivoittoihin? Ja onko yleensä järkeä palkita tuollaisten satunnaiserien perusteella syntyneestä tuloksesta?
Palkkioista on helppo siirtyä työmarkkina-asioihin. En puutu lakkoihin ja niiden oikeutuksiin mitenkään, minua kiinnostavat enemmän niiden ympärillä käytävät tiedotuskampanjat. Ulkopuolisen tarkkailijan, toisin sanoen tavallisen kansalaisen on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Vaikeinta tämä on hoitajalakon kohdalla. Lakkolaiset väittävät, että kenenkään terveyttä ei vaaranneta, kun taas sairaaloiden johto kertoo jopa kiireellisten leikkausten perumisista. Saamme myös lukea kertomuksia, joissa syöpäpotilaiden leikkauksia on jouduttu siirtämään moneen kertaan. Samasta asiasta on siis kaksi erilaista näkemystä. Oikeastaan ei pitäisi puhua näkemyksistä näin vakavissa asioissa. Asiat ovat tosia tai sitten ne eivät ole.
Sotaan on aina liittynyt propaganda. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei ole siinä mielessä poikkeus. Tosin Putinin joukkojen epäonnistumiset ovat nostaneet valheelliset väitteet aivan uudelle tasolle. Tarvitaan yhä uusia valheita, jotta Venäjän kansa ei nousisi presidenttiään vastaan. Mutta ovatko työmarkkinaneuvottelut tosiaan sotaan verrattava asia, ja pitääkö niidenkin yhteydessä käyttää propagandaa aseena? On myös mielenkiintoista miettiä, missä kulkevat mielipidemuokkauksen, propagandan ja muiden totuutta eri tavoin painottavien keinojen rajat. Ja mikä erottaa ne valehtelusta?
Propaganda ärsyttää kirjoittajaa
