– Kiva, kun sä suhtaudut tähän noin. Moni vanhempi olis ihan toista mieltä.
Tytär ja useat hänen ystävänsä kokevat suoranaista noloutta, jos opiskelut venyvät vuodella tai kahdella. Lukio pitäisi käydä kolmessa vuodessa ja sen jälkeen rynnistää opiskelemaan siihen unelmiensa ammattiin. Jos minä saisin päättää, lukiota käytäisiin vähintään neljä vuotta ja iltapäivisin oppituntien sijaan pelattaisiin petanqueta eläkeläisten kanssa heidän elämäntarinoitaan kuunnellen. Tai sitten vain maattaisiin sohvalla miettien, millainen tämä maailma on ja kuka minä olen.
Kävin itse samaan aikaan lukiota ja avointa yliopistoa ja kun 21-vuotiaana valmistuin maisteriksi, paikka oli jo sovittuna Suomen Akatemian tiedeprojektiin. Mahtavaa. Paitsi että en viihtynyt. Ikkunaton työhuone, jossa kaikki pakersivat omaa tutkimustyötään sai ajattelemaan: minä täällä, elämä tuolla. Wittgensteinin kielifilosofiasta kirjoittamisen sijaan hahmottelin paperille ensimmäistä novelliani, jossa viereisen työpisteen tutkija muuttuu hevoseksi. Se hiljaisuus siellä työhuoneessa ei unohdu ikinä, rangaistussiirtola, josta ei ollut poispääsyä.
Kyllä se oma tie siitä sitten löytyi, mutta yliopistomaailmaan en ole koskaan kaivannut takaisin. Ja yhä edelleen kaduttaa, että opinnot piti tehdä niin vauhdilla. Nyt kun avaisi samat kirjat, niistä saisi aivan eri tavalla irti, kun on jo ehtinyt nähdä muutakin elämää. Opintojen loppuminen ja työelämään siirtyminen on valtava elämänmuutos, johon pitäisi olla henkisesti valmis. Ikä on siinä vain etu, samoin kaikki se muu koettu, mitä kutsutaan luuhaamiseksi ja ajan hukkaamiseksi.
Mieheni on jäämässä eläkkeelle tämän lehden päätoimittajuudesta muutaman kuukauden kuluttua ja tätä muutosta on valmisteltu henkilökohtaisella tasolla kohta kaksi vuotta. On mietitty sudenkuopat, luettu aiheesta, keskusteltu asiasta välillä aamuyön varhaistunneille asti ja aamulla keskusteltu taas lisää. Vaikka hänellä koittaa aika, joka tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia ja ihania asioita, menettää hän muun muassa erinomaisen työyhteisön ja onnistumisen kokemukset hyvin tehdystä työstä. Jotkut eivät eläkkeelle siirtymistä kestä: he masentuvat tai sitten kaikkien ihmetykseksi hakeutuvat uuteen työhön. Silloin on surutyö elämänmuutoksesta jäänyt tekemättä, eikä mitään uutta voi tulla tilalle. Suurin ongelma eläkkeelle siirtymisessä tuntuu olevan tunne omasta tarpeettomuudesta: monelle työ on koko identiteetti.
Itselläni on ollut tyhjän pesän syndrooma jo muutaman vuoden. Sain lapseni nuorena ja on aivan turha mennä ystävilleni puhumaan, että onpa vähän yksinäinen olo, kun kotona ei enää asukaan yhtäkään rakkauden hedelmää -ystäväni kun samanaikaisesti tappelevat lastensa kanssa läksyjen teosta tai pöydälle jätetyistä aamiaismurolautasista. Perheellisistä ei juuri saa seuraa kahviloihin tai elokuviin, se aika, mikä töiltä ja kouluilta jää, vietetään mielellään yhdessä perheen kesken.
Onneksi meillekin mieheni kanssa saapui puolitoista vuotta sitten karvalapsi, jonka kanssa on aloitettu jäljestys. Jospa sitä muutaman vuoden kuluttua mekin voimme jota kuta metsään eksynyttä vanhusta tai lasta auttaa tuon karvalapsen suuren mustan nenän avulla palaamaan kotiin.
Annika Pusa
