Halla hanhen seljän alla, talvi joutsenen takana, kuvaa vanha sanonta syksyn vaiheita. Kun hanhia ei enää näy, tulevat ensimmäiset pakkaset. Kun joutsenet lähtevät etelään, voi odottaa varsinaisen talven alkavan. Mutta vielä joutsenet oleskelevat täällä. Iltahämärissä ne lentävät talon kattoa viistäen pelloilta lähijärvelle.
Vielä 50 vuotta sitten joutsen oli niin suuri harvinaisuus, että kun niitä näki, havainnosta kerrottiin muillle. Saati sitten joutsenen pesintä: se oli pitäjittäin suupuheena kerrottu uutinen. Samalla tavalla korppi, kurki, kotkat ja muut suuret linnut ovat yleistyneet. Metso on kyllä kadoksissa. Uutisten mukaan myös suuret nisäkkäät ovat pelastuneet siltä sukupuutolta, joka niitä 1970-luvun alun näkymien mukaan odotti. Toisin sanoen maallikon havaintojen mukaan Suomen luonnon tila olisi jonkun verran parantunut.
Luonnonvarakeskus Luken metsätilastojen käyrät kertovat, että Suomen metsissä on nyt kaksi kertaa enemmän puuta kuin 100 vuotta sitten. Syitä on kaksi: järkiperäinen metsänhoito sekä ilmaston lämpeneminen, joka pidentää puiden kasvukautta.
Onko Suomen luonnon tila siis huonompi vai parempi kuin 60–100 vuotta sitten? Oikea vastaus on, että kysymykseen ei voi vastata, koska sellaista vertailutilaa, johon tavoiteltavaa luonnontilaa pitäisi vertailla, ei ole.
Luonto itsessään on jatkuvassa muutoksen tilassa. Järvet rehevöityvät luontaisesti edelleen, kun niihin kertyy ravinteita. Ilmasto vaihtelee omien syittensä takia (kasvihuonekaasujen vaikutuksen lisäksi.) Jääkauden jälkeinen eliöiden levittäytyminen on yhä kesken. Eläinten keskuudessa kulkee kaikenlaisia epidemioita, jotka vaikuttavat yksittäisen lajin yleisyyteen. Ellei ihminen asiaan puuttuisi, palaisi joka kesä kymmeniä tuhansia hehtaareita metsää.
Ekologisen taloustieteen edustajat korostavat, että optimaalisesti tavoiteltu luonnontila on aina ihmisen valinta, joka perustuu tietoon ja arvoihin. Se on siis poliittinen kysymys. Se, joka väittää, että pohdinta luonnontilasta olisi puhdasta tieteellistä ekologiaa, ei joko ymmärrä asiaa tai huijaa toisia.
Esimerkiksi suomalainen metsä on sukkessioketju joka alkaa varpujen ja lehtipuiden valoisasta vaiheesta, josta hyötyvät mm. perhoset ja kanalinnut sekä hirvi. Metsän varttuessa pintakasvillisuus joutuu varjoon ja katoaa. Eläimissä pienpedot yleistyvät. 30–50-vuotias puusto on kovassa kasvussa ja sen asukkaat ovat laajojen reviirien eläimiä. Sitä mukaa kun lehtipuut ikääntyvät pökkelöiksi, löytyy tikkoja ja tiaisia niitä kolomaan. Lumitaakat ja myrskytuhot kaatavat puita ja metsään syntyy pieniä aukkoja. Metsässä on jo jäkälää ja naavaa. Jos sukkessio saa jatkua, on metsässä ennen pitkää paljon kuivaa puuta, joka palaa salamaniskusta. Käsitykseni on, että 150–300-vuotias metsä on aina ollut harvinaisuus. Isot puut kyllä vaikuttavat meihin. Ne luovat pyhyyden tunnelman – ja siinä saattaa olla vanhan metsän suurin viehätys.
Maaperän ja metsäluonnon siemenpankkiin kuuluvat edelleen kaikki ne kasvit, jotka ovat Suomessa kasvaneet. Yksikään laji ei ole pysyvästi kadonnut. Se löytyy heti kun olosuhteet osuvat tuolle kasville edulliseksi. Johtopäätös: Suomen luonnon tila on parempi kuin puheista voisi päätellä. Ilmaston muutos on sen suurin uhka. ”Pois fossiilisista ja nopeasti”, on edelleen suuri totuus.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
Kommentointi on suljettu.