Olen vuosia haaveillut lentopallon alkeiskurssille osallistumisesta, mutta vuodesta toiseen arki-illat ovat kuluneet kuljettajan roolissa ja omat harrastukseni ovat muovautuneet lasten harrastuspaikkojen lähiympäristöön. Lapsen uintitreenien aikana on helpompi uida kuin pelata lentopalloa. Lapsen lajista riippumatta lenkkeily on varma lajivalinta, se onnistuu missä vain. Edes korona ei sitä estänyt.
Viimein tänä syksynä sain runnottua lentopallon alkeiskurssin kohtuullisin ponnistuksin ja vain pienin päällekkäisyyksin perheeni harrastuslukujärjestykseen. Odotukset olivat korkealla, tavoite oli pitää hauskaa.
Aiemmat kokemukseni lentopallosta olivat vähäiset, mutta täynnä henkilökohtaista onnistumista. Joukkuelajin kohdalla se ei ole synonyymi onnistuneelle pelille. Peruskoulun liikunnanopettajaani kiinnosti vain voimistelu, lentopalloa ”pelattiin” kerran vuodessa, ehkä se luki opetussuunnitelmassa.
Joka vuosi liikuntaryhmämme siirtyili lentopallokentällä sääntöjen mukaisesti paikalta toiselle ja kukin vuorollaan yritti saada pallon syötettyä vastustajan puolelle. Minä olin ainut, joka sai syötön verkon yli. Niinpä muusta kokoonpanosta riippumatta joukkueeni voitti aina.
Jokavuotisesta alakouluajan lentopallotunnin voitosta huolimatta en ikinä ollut itse päässyt kokeilemaan mitään muuta lyöntiä kuin syöttöä. Mihin minä olisin sitä kokeillut, kun kukaan muu ei saanut palloa verkon yli.
Näistä ainoista lentopallokokemuksistani oli nyt kulunut yli kolme vuosikymmentä, joten en arvellut niistä olevan suurta hyötyä alkeiskurssilla. Oikeassa olin. Ensimmäisellä kerralla emme kokeilleet lainkaan syöttöä, sitä ainutta mistä minulla oli edes jotain kokemusta. Sen sijaan harjoittelimme pareittain pallon palautusta erilaisin lyönnein eli pääsin elämäni ensimmäistä kertaa kokeilemaan lentävään palloon osumista.
Ohjaaja muistutti jatkuvasti järjestyksestä: paikka, suunta ja lyönti. Se oli vaikeaa! Jos ei paikka mennyt pieleen niin sitten unohdin lyönnin suuntauksen. Tai jos sen muistin, en ehtinyt päättää lyödäkö hiha- vai sormilyönnillä. Ensimmäisen kurssikerran päätteeksi hiki virtasi, kädet punoittivat ja suuta kuivasi jatkuva hymyileminen. En ollut hyvä, mutta hauskaa minulla oli!
Kotona minua odottivat lapset ja valmis iltapala.
– Äiti oliko sinulla kivaa? kotikokkini kuulustelivat.
Hymyilytti taas. En läheskään aina muista kysyä lapsiltani heidän peliensä tai kisojensa jälkeen sijoitusta, mutta muistan kysyä jokaisen treenin ja pelin jälkeen, oliko kivaa. Lähes aina on ollut. On ollut silloin, kun on palattu partiokisoista kotiin SM-mitali kaulassa ja silloin, kun tiukka jalkapallopeli on päättynyt vastustajan voittoon ja silloinkin, kun on höntsätty käsipalloa tai opeteltu perheen kesken piruettia laskettelurinteessä.
Kahden lentopallon alkeistunnin jälkeen menin pelaamaan kokeneempien sekaan. Peruskoulun liikuntaryhmänsä parhaasta lentopalloilijasta tuli hetkessä kentän huonoin pelaaja. Samalla opin hirveästi muilta ja minulla oli huikean hauskaa.
Tasosta ja lajista viis, kun liikkuminen on kivaa, on mielestäni tavoitettu liikunnasta se oleellinen.
Tiina Harvia
