Suomi teollistui ripeään tahtiin 1900-luvun alkuun mennessä. Tampereella Finlaysonin puuvillatehtaassa valmistettiin suuret määrät kankaita ja lankoja. Junat kuljettivat valmiilta tuotteita Venäjälle asti.
Käsityön luonne muuttui, kun itse tekemisen taito alkoi vähitellen unohtua. Käsityötaidon pelastamiseksi perustettiin vuonna 1893 Suomen Yleinen Käsiteollisuusyhdistys. Samalla ryhdyttiin perustamaan kotiteollisuuskouluja. Kotiteollisuuskoulut toimivat koko ajanjakson joko kiinteinä tai kiertävinä kouluina. Koulujen oppiajat pidentyivät. Kiertävät koulut alkoivat viipyä samalla paikkakunnalla koko talven. Ne saattoivat olla paikkakunnalla useampia vuosia kiinteää opetussuunnitelmaa noudattaen. Näin tapahtui myös Lempäälässä.
Hämeen-Satakunnan Maanviljelysseuran toimesta perustettiin 17.12.1912 Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys. Maakunnallisia kotiteollisuusyhdistyksiä syntyi rivakkaan tahtiin, ja jo vuonna 1913 perustettiin Kotiteollisuusliiton Keskusliitto niitä yhdistämään.
Ensimmäisen vuoden ajan muut seurat tekivät läheistä yhteistyötä Hämeen-Satakunnan Maanviljelysseuran kanssa. Vuonna 1914 Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistyksen ensimmäiseksi neuvojaksi valittiin käsityönopettaja Hulda Pakarinen. Pakarisen ajatus oli, että Hämeen-Satakunnan naiset ja miehet ryhtyisivät kotona tekemään käsitöitä omaan käyttöön ja aina myyntiin saakka.
Miehet eivät olleet innostuneita käsitöiden tekemisestä, kun sen sijaan naisia riitti kiertävillä käsityökursseilla. Miesten kursseilla oli vain muutamia osanottajia. Huhtikuussa 1917 vietettiin Lempäälässä naisten kutomakurssien päättäjäisiä.
Vuonna 1923 osti Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys Lempäälästä Ranta-nimisen tilan. Tarkoitus oli perustaa mieskotiteollisuuskoulu miehiä varten. Kursseja tehtiin tunnetuksi sanomalehti-ilmoituksilla. Käsillä tekemisellä oli nyt käynnissä uusi nousu.
Lempäälän kotiteollisuuskoulu oli tavallaan Tampereen Kutoma- ja käsityökoulun toiminnan jatkaja, sillä sen lopetettua vuonna 1923 kolmikymmenvuotisen uraauurtavan toimintansa Tampereella, siirtyi koulu Hämeen—Satakunnan Kotiteollisuusyhdistykselle. Yhdistys sijoitti koulun Lempäälään ostettuaan sieltä tarkoitustaan varten pienen niemekkeen kuusi huonetta sisältävine rakennuksineen.
Vuoteen 1930 saakka toimivat nais- ja miesosastot saman johtokunnan alaisina, mutta käytännöllisistä syistä pidettiin tarkoituksenmukaisempana itsenäistää kummankin toiminta ja muodostaa erilliset nais- ja mieskotiteollisuuskoulut.
Vuonna 1937 Lempäälässä toimi sekä naiskotiteollisuus- että mieskotiteollisuuskoulu. Naiskotiteollisuuskoulu jakautui paikkakunnalla vierailleen Ilkka-lehden mukaan kutoma- ja ompeluosastoihin, sillä oppilaiden kannalta pidettiin hyödyllisempänä järjestelyä, jossa
kutomaosaston oppilaat omistautuvat koko yhdeksän kuukautta kestävän kouluaikansa kutomiselle ja ompeluosaston oppilaat ompelemiselle.
Tarkoitus oli saavuttaa mahdollisimman hyvä ammattitaito. Kutomaosastolla opetettiin käytännönläheisesti erilaisten kankaiden kudontaa
aina lankojen värjäämisestä lähtien, joten oppilas perehtyi kaikkiin työvaiheisiin. Lisäksi annettiin opetusta ammattilaskennossa, ammattipiirustuksessa, kirjanpidossa ja kotiteollisuusliikeopissa, joita aineita opetettiin myös ompeluosastolla. Täällä tehtiin naisten ja lasten alusvaatteita, naisten pukuja, miesten alusvaatteita ja työpuseroita. Lisäksi opetukseen kuului erilaisten käsitöiden teko
kuten paikkaus ja parsinta, sekä käsin että koneella.
Hulda Pakarinen teki pitkiä työtunteja miesten käsityöharrastuksen elvyttämiseksi. Naisten harrastus oli edelleen vilkasta, mikä kannusti työhön. Kurssien tuli näyttää mallia muille paikkakunnille. Miesten kurssien menestys oli kuitenkin heikko. Miehillä näkymät jatko-opintoihin olivat naisia paremmat; heillä kun oli mahdollisuus kaksi vuotta kotiteollisuuskoulua käytyään pyrkiä Puuteollisuusammattikouluun Helsinkiin. Vuonna 1938 kotiteollisuuskoulun oppilaista 10 oli miehiä ja 28 naisia. Enempää opiskelijoita ei voitu tosin ottaakaan. Oppilaat asuivat koulun ulkopuolella yksityisperheissä. Sisäoppilaitoksesta haaveiltiin.
Mieskotiteollisuuskoulu koetti antaa perusteellista käsityönopetusta kotoista tarvetta ja ammattiin siirtymistä varten. Naisten tavoin miehet opiskelivat tietopuolisia aineita, eli ammattipiirustusta, ammattitietoa, ammattilaskentoa, liikeoppia ja kirjanpitoa. Käytännön harjoitteita käytiin läpi puusepäntöissä talous- ja ajokalujen, soutu- ja moottoriveneiden valmistuksessa alkaen aina helpommista tehtävistä ja edeten kunkin kehityksen mukaan yhä vaativampiin.
Koristeleikkauksessa, maalauksessa, kiillotuksessa ja verhoilussa liittyi opetus kulloinkin valmisteilla oleviin töihin. Sekä nais- että mieskotiteollisuuskoulussa oppilaat tekivät töitä pääasiallisesti itselleen, mutta myös tilauksia otettiin vastaan vuonna 1937.
Tuula Vuolle-Selki
Lähteenä käytetty:
https://taitopirkanmaa.fi/tietoa-meista/historiaa/
Kuusisto, Leena 2002. Luojan apulaisista loimaajiksi -ompelijoista itsensä työllistäjiksi. Tekstiili- ja vaatetusalojen opettajien ammattikasvatuksen paradigman muutos. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Kasvatustieteiden laitos, s. 74.
Aamulehti 24.4.1917, 6.3 ja 7.8.1926, Ilkka 12.3.1937, 27.1.1938
Kirjallisuutta aiheesta: Veikko Viljanen. Lempäälän kotiteollisuuskoulu: katsaus menneeseen: 1923–1983.
Lempäälän kotiteollisuuskoulu 1984 sekä Veikko Viljanen, Lempäälän kotiteollisuuskouluista Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseksi. Historiaa oppilaitoksen vaiheista sekä muistelmia koulun rehtorina.
Artikkelia muutettu. Vaihdettu kuva vedestä päin oppilaitoksesta. Alunperin lehdessä julkaistu kuva sisälsi myös muita rakennuksia kuin koulun.
