Ennen vanhaan koulussa jäätiin jälki-istuntoon. Nyt huonosti käyttäytyville oppilaille järjestetään kasvatuskeskustelu. Ja jos oikein vakavaksi menee, otetaan vanhemmatkin mukaan keskusteluun. Ainakin viesti menee vanhemmille tavalla tai toisella.
Luuk. 2:41–52 kerrotaan, mitä tapahtui, kun Jeesus meni 12-vuotiaana temppeliin. Jeesus-pojalla oli sen käynnin seurauksena kasvatuskeskustelu. Hän oli ollut omapäinen ja lähtenyt omille teilleen kertomatta asiasta mitään vanhemmilleen. Tästähän tuli elämää suurempi kalabaliikki, ja vanhemmat olivat syystäkin närkästyneitä ja huolissaan. Taisi tulla Jeesukselle oikein tukkapöllyäkin.
Sitten aasinsiltaa pitkin juuri pidettyihin seurakuntavaaleihin. Ei oikein mennyt kirkolla nyt hyvin.
Turhaan eivät tiedotusvälineet ennakkoon toitottaneet, että nyt on tulossa ihmisiä kaikkein vähiten kiinnostavat vaalit. Niinpä taisi sitten käydäkin. Jos Jeesuksella oli kasvatuskeskustelun paikka, niin kyllä nyt on kirkollakin. Nyt ei enää auta se, että laitetaan aamen ja halleluja eri paikkaan messussa. Nyt pitäisi viimeistään kirkon (=meidän kaikkien, jotka jollain tavoin olemme tekemisissä kirkon kanssa) herätä ja laittaa päälleen ”vähän nykyaikaisempaa vaatetusta”
Nykyajan ihminen ei enää oikein syty hengellisyyteen, jonka puhe kuulostaa pyhältä liturgialta, jota ei ole tarkoitettukaan arkijärjellä ymmärrettäväksi. Kerta toisensa jälkeen mietin esimerkiksi ehtoollisrukousta lukiessani, että mikähän viesti mahtaa kirkon penkissä istuvalle kanssakulkijalle välittyä vaikkapa sanoista ”Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä kuuluu sinulle, kaikkivaltias Isä, Pyhän Hengen yhteydessä kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti”. Alun perin kyse oli kuitenkin hyvin arkisesta ja inhimillisestä tilanteesta: Jeesus söi iltapalaa ystäviensä kanssa. Tuon illan jälkeen ei mikään enää ollut niin kuin ennen. Tuossa hetkessä sanat eivät olleet ne kaikkein tärkeimmät vaan yhdessäolo ja läsnäolo. Saman pöydän ääressä istuivat kaikki he, joihin Jeesus oli jättänyt ja tuli jättämään jäljen tavalla tai toisella. Siis vähemmän sanoja ja enemmän läsnäoloa meidänkin ajan kirkkotilaisuuksiimme. Elämä ei suostu kaavoihin eikä oppilauselmiin.
Ihmiset eivät enää tarvitse kirkkoa, jota pitää katsoa ylöspäin tai joka katsoo meitä ihmisiä alaspäin. Ihmiset eivät tarvitse elämäänsä sellaista kirkkolaitosta, joka kadottaa ihmisyksilön ja persoonallisuuden byrokratian rattaisiinsa. Ei enää virastoja, herroja, virkamiehiä… ei enää pitämisiä ja vaatimuksia ehtojen täyttämisestä. Ei enää yhtään torjutuksi tulemisen ja ohitse katsomisen kokemusta kenelläkään kirkon kynnyksellä olevalle. Ainoastaan todellisia ja rohkeita ihmisten kohtaamisia – ja mielellään sillä ihanan vanhanaikaisella silmästä silmään periaatteella.
Tulevaisuuden kirkon ovella pitäisi aina lukea ”Tänne kaikki saavat tulla… sellaisena kuin olet. Tervetuloa”. Yhdenvertaisen ja tasa-arvoisen kohtelun kokemus täytyy olla se, joka jää jäljelle jokaisesta kohtaamisesta seurakunnassa ja toki muutenkin elämässä. Liikaa loukkaavia ja haavat rikkirepiviä sanoja on kuultu, ja mikä kammottavinta, vieläpä koristeltuina raamatunlauseilla.
Jospa kasvatuskeskustelun jälkeen tämä yhteinen ja rakas kirkkomme olisikin sellainen ns. sateenvarjokirkko, joka voisi toimia mahdollistajana ja ihmissuhdeverkostojen luojana. Jumalan rakkaus on aina ihmisen kokoista ja näköistä. Sinä riität ja olet juuri tuollaisena sopiva Jumalan käyttöön. Ei ole lukkoa eikä ovea elämässäsi, jota Jumala ei saisi auki.
Iloa, eloa ja siunauksen valoa elämääsi nyt ja tästä eteenpäin.
Harri Henttinen
