Tulvat olivat vaivanneet Suomea vuosisatojen ajan. Hyödyn ajan yleisen ideologian myötä Suomi sai Ruotsin ajan lopulla ainoan oman keskusvirastonsa, kuninkaallisen koskenperkausjohtokunnan. Johtokunnan johdolla organisoitiin koskien ja jokien perkaustöitä. Johtokunta suunnitteli töitä, ohjasi ja valvoi varojen käyttöä. Perkaustyöt aloitettiin Kokemäenjoen alueella.
Kokemäenjoki oli ollut vuosisatojen ajan tärkeä kulkuväylä. Koskia perattiinkin kulkua helpottamaan jo 1700-luvulla. Ruotsalainen kreivi ja sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd ehdotti vesitietä Näsijärveltä Poriin 1750-luvulla. Linnoitusrakennusmestari Daniel Thunberg teki tutkimukset; asiaa käsiteltiin ensimmäisen kerran vuosien 1760–61 valtiopäivillä. Hanketta puollettiin. Määrärahoja ei kuitenkaan myönnetty kuin muutamiin koskenperkauskohteisiin.
Lempäälässä toimi kirkkoherra Erik Edner koskenperkaustoiminnan edistämiseksi. Lempäälässä hän toimi ensin vt. kirkkoherrana 1748, armovuodensaarnaajana 1749 sekä sitten seurakunnan
kirkkoherrana vuodesta 1750 lähtien. Tarmokas kirkkoherra edisti muun muassa köyhäinhoitoa ja halusi lisätä kansan lukutaitoa.
Pitäjän vanhimpia elinkeinoja edustivat karjanhoito, metsästys, kaskeaminen ja kalastus. Myöhempinä aikoina niitä olivat viljely ja karjanhoito, jotka miltei syrjäyttivät perinteiset elinkeinot.
Kirkkoherra Erik Edner valittiin Suomen pappissäädyn edustajana vapaudenajan viimeisille, vuosien 1771–1772 valtiopäiville. Valtiopäivillä hän teki aloitteen vesiväylien perkaamisesta Poriin ja etelään aina Helsinkiin saakka. Kesäkuun 30. päivänä vuonna 1753 oli Erik Edner maininnut Turun tuomiokapitulille lähettämässään kirjeessä, että niin Lempäälässä kuin monella muullakin paikkakunnalla oli heinämaita ja niittyjä niin vähän, etteivät laitumet voineet tuottaa sitä määrää heinää, mitä karjan ruokintaan tarvittaisiin.
Tultuaan valituksi pappissäädyn edustajaksi Tukholman valtiopäiville Edner valittiin useihin eri valiokuntiin. Valtiopäivät osoittautuivatkin hänen kohdallaan varsin työteliäiksi. Monien muiden
asioiden lisäksi hän ajoi paitsi Lempäälän koskenperkausasioita myös Suomen ensimmäisen kanavan, Rikalan kanavan, kaivausasiaa.
Kirkkoherra Edner joutui kotipitäjässään paikan päälläkin henkilökohtaisesti osallistumaan koskenperkausasioihin. ”Kerrotaan, että pappilan vanhoilliset tilusnaapurit eivät aina pystyneet
helpolla luopumaan asenteistaan, mutta neuvokkuudellaan kirkkoherra sai heidät mukautumaan tai ainakin peri heistä voiton”. Ednerin toimesta Kuokkalan kylän sekavat myllykysymykset
järjestettiin koskenperkauskomission myötävaikutuksella.
Kuokkalankoskien perkaus aloitettiin jo 1700- luvulla. Ruotsin valtion toimesta ja paikallisten maanomistajien painostuksesta perkaus aloitettiin vuonna 1757. Tavoitteena oli vähentää tulvahaittoja.
Perkauksia jatkettiin 1773 sekä Venäjän vallan aikana 1800- luvulla useaan kertaan. Tavoitteena oli edelleen tulvien vähentäminen, maanviljelysmaan lisääminen ja koskien laivaliikenteen edellytysten parantaminen. Töissä oli venäläistä sotaväkeä sekä oman paikkakunnan palkkaväkeä. Myös muualta tullutta väkeä palkattiin. On arvioitu, että 1700-luvun ja 1800-luvun perkauksilla saatiin vesi laskemaan 4–5 metriä alkuperäisestä tasosta.
Kuokkalankoskessa oli monena talvena veden juoksu pysähtynyt kokonaan ja sen aiheutti ”Hiiden väki”. ”Tosiasiassa ilmiö johtui siitä, että kylmä tuuli etenkin lumisateen ohella kovassa pakkasessa sekoittaa varsinkin matalissa kivisissä koskissa veden niin, että jäätyminen alkaa alkaa ensin ylimpien kivien päällä. Vähitellen ulottuu jää veden ylimpien pintakerroksiin asti, jolloin voi veden virtaus kokonaan pysähtyä”. Tällainen luonnonilmiö tapahtui vuonna 1749, jolloin marraskuun 14. päivänä Kuokkalankoski kuivui niin, että ”vielä seuraavana päivänä saattoi kulkea kuivin jaloin kosken poikki.”
Teologian ylioppilas Mikael Waldenius (1727–1792) laati pitäjänkuvauksen Lempäälästä 1750-luvulla. Waldeniuksen pitäjänkuvauksen pohjalta Borgå Tidning kirjoittaa seuraavasti 1.6.1839:
Marraskuussa 1749 seisahtui Kuokkalan putous, niin että sen yli saattoi kävellä kuivin jaloin. Kahden vuorokauden päästä alkoi vesi taas vähitellen virrata, ja tämän olen omin silmin nähnyt,
mutta en tiedä seisahtumisen syytä. Asukkaat uskovat, että Hiisi oli estänyt veden virtauksen, mikä on valetta, ja on sen täytynyt johtua muista syistä, varsinkin kun vesi ei lisääntynyt kosken
yläpuolella eikä vähentynyt sen alla. Rahvas sanoo myös, että tämä on tapahtunut jo kerran aikaisemmin, ja että kun se kolmannen kerran tapahtuu, ei maailmanloppu voi olla kaukana,
minkä kuitenkin kaikkiviisas Jumala on luoduiltaan salannut. Hänelle iankaikkinen kunnia!
Näin tapahtui myös vuonna 1773, kun vesi pysähtyi taas juoksussaan. Kaiken kaikkiaan seisausta kesti seitsemän vuorokautta. Myllytkään eivät tänä aikana pyörineet. Lempäälän maanomistajien
painostuksesta aloitti Ruotsin valtio Niemenkosken perkaamisen vuonna 1757. Ensimmäisessä perkauksessa väheni vesi koskessa. Siinä kun oli muutenkin vähän vettä. Seuraavan kerran
Niemenkoskea perattiin 1773, ja siitä muodostuikin silloin vuolas virta. Tämä työ kesti koko syksyn.
Kaikki työt keskeytyivät vuoden 1808—1809 sotaan. Lempääläläiset eivät antaneet periksi ja monia anomuksia tehtiin keskeytettyjen, yleishyödyllisten töiden jatkamiseksi. Uusi koskenperkaustoimikunta perustettiin 1817. Niin Niemen- kuin Kuokkalankosken perkausta jatkettiin.
Kuokkalankoskien perkaus on ollut aikanaan suuri ympäristöön vaikuttanut toimenpide. Se on vaikuttanut koskien yläpuolisen Vanajaveden korkeuteen ja maisemaan koko vesistön alueella aina
Turenkiin ja Hauholle asti. Kun vedenpinta laski, saatiin uutta maata, jota voitiin ottaa viljelyskäyttöön.
Tuula Vuolle-Selki
Lähteenä käytetty: Uola, Mikko: Mitä Missä Milloin 1979, s. 198. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978; Kyykoski, Heikki. Kertomus koskien perkauksista ja järvien kuivatuksista Lempäälässä; Lempäälän Joulu 1994. Kangasalan Lehtipaino Oy, s. 18–23; http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kuninkaallinen_Suomen_koskenperkausjohtokunta: koskenperkaustoiminnan alku Suomessa; Turun Viikkosanomat 23.9.1820: Borgå Tidning N° 43. Lauantai 1. kesäkuuta 1839; Borgå Tidningin ruotsinkielinen teksti ”Relation om Lempälä Socken” perustuu v. 1754–55 kirjoitettuun alkuperäiseen kertomukseen, jonka tekijä on Mikael Waldenius. Borgå Tidningin versio sisältää noin puolet Waldeniuksen alkuperäisestä tekstistä, jonka jäljennös on nähtävänä Lempäälän kirjastossa; Hannu Tapola. Kuokkalankoskien perkauksien muistomerkki/laatta. Lempäälä, Kuntalaisaloite 2021.
