Asuin lapsuuteni pienessä maaseutukylässä. Siellä oli itsestään selvää käydä niin tyttökerhossa kuin pyhäkoulussakin. Pyhäkoulusta sai aina tarran ja jos oli käynyt sitä ennen kirkossa, sai kaksi!
Jos satuin heräämään sunnuntaiaamuna ajoissa, lähdin tietysti kirkkoon. Taisivat mummot ikiaikaisella viisaudellaan tietää, että istuin pyhänä penkissä kello 10 lähinnä tarrankuvat silmissä. En silloin vielä tiennyt, että kirkko tulee antamaan minulle vielä paljon muutakin.
Pyhäkoulutauluista hienoin oli se, missä Jeesus kantaa olallaan yhtä lammasta. Tarralampaita kerättiin antaumuksella laumaksi siihen ympärille. Kaikki Hyvään Paimeneen liittyvät Raamatun kertomukset oli lapsenkin helppo ymmärtää. Vaikka meidän kylässä ei lampaita kenelläkään ollutkaan, avautuivat hoiva, huoli, laumakäyttäytyminen, eksyminen ja yksinäisen pelastaminen helposti.
Toivottavasti kaikki tämä hieno Jumalan rakkautta kuvaava vertauskuvallisuus aukeaa myös nykyaikana, vaikka asummekin kaupungeissa.
Kirkoissa vietetään Hyvän paimenen sunnuntaita. Siellä luetaan psalmista 33: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.”
Miten ajankohtainen teksti. Me tarvitsemme laumaa ja lepoa. Liikettä ja pysähtymistä. Eksymistä ja nähdyksi tulemista. Hyvän paimenen hommien kohteena olemista.
Jos ei huvita ajatella itseään lampaana, voi miettiä mitä hyvä paimen tekisi tänään laumansa hyvinvoinnin lisäämiseksi. Vai pitääkö jopa lähteä hakemaan joku kauemmas liukunut kaveri takaisin lähituntumaan?
Annmari Salmela
Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan vs. viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
