Lapsuuteni kouluaamuina isä heräsi ensimmäisenä, kävi olohuoneessa laittamassa radion auki ja ryhtyi marjapirtelön tekoon. Radion ääni kantautui hataran aamu-uneni läpi tietoisuuden rajamaille.
Kun hartaat sävelet alkoivat kuulua puoli kahdeksalta, oli pakko nousta ja ryhtyä aamutoimiin. Jos aamuhartaudessa päästiin loppurukouksen aameneen, piti jo kiireesti polkea kohti koulua – vaikka leipää toisessa ja porkkanaa toisessa poskessa, jos meinasi ehtiä edes viime minuutilla.
Päivä päättyi turvalliseen Levolle lasken -rukoukseen: ”jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi”
Minuun oli istutettu taivasikävän taimi.
Nyt aamuiset hartausohjelmat on siirretty niin varhaiseen ajankohtaan, että vaikka makuuhuoneen radio automaattisesti käynnistyy, en yleensä siihen herää – alan tulla tajuihini vasta siinä vaiheessa, kun entisen aamuhartauden aikaan joku ottaa kantaa milloin mihinkin aamukolumnissaan.
Kristillisyys ja kristityt – tai ainakin uskovaisuus – tuntuu joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliin muuallakin kuin YLEn ohjelmakartassa.
Omina kouluvuosinani ei ollut juttu eikä mikään käydä aamuhartaudessa puhumassa liki tuhatpäiselle koululaisjoukolle Jeesuksesta. Nykyisin ajautuu helpostikin tilanteisiin, joissa ei ole aina helppoa keskustellessa tunnustaa kuuluvansa kirkkoon ihan tositarkoituksella ja vakaumuksellisista syistä. Jeesuksesta, synnistä ja sovituksesta puhuttaessa taidetaan olla vielä varovaisempia. Johonkin kristilliseen viitatessaan moni heti perään kiiruhtaa ilmoittamaan, että oikeastaan on kyllä enemmänkin ateisti eikä kirkkoonkaan kuulu.
Ei tämä ilmeisesti ihan uusi ilmiö ole, onhan jo Luther kuulemma todennut kristityn olevan ”outo lintu” tässä maailmassa. Mutta tähän maailmaan meidän kuitenkin on joiksikin vuosiksi tai vuosikymmeniksi vasiten asetettu.
Kun uutiskuvat ovat täynnä julmuutta ja maapallo tuntuu pyörivän päin tuhoaan, usko kaikkivaltiaaseen laitetaan toisinaan tiukille. Mutta me unelmoimme rauhasta ja rakkaudesta, me vaadimme oikeudenmukaisuutta. Miksi-kysymykset eivät saa vastausta – vielä – ehkä joskus kaikki selviää.
Sitä se kai on, taivasikävä.
Sitä, että näkee taivaallisen täydellisyyden kuultavan kaiken arkisen ankeudenkin takana. Ettei anna mukavuudenhalun ja tottumuksen jähmettää itseään. Sitä, ettei kyynisty tunnottomaksi vaan ikävöi ja näkee vaivaa kohti hyvää. Sitä, että kaipaa Jumalan kosketusta – että uskaltaa tulla kosketetuksi. Sitä, että iankaikkiseen taivaan iloon tähyillessään ja toivoessaan nytkin avaa silmänsä hyvälle ja kauniille.
Heini Mäenpää
