Minua on ruvennut rassaamaan se tapa, jolla puhutaan ”luontokadosta” ikään kuin tieteellisenä terminä. Luontokatoa on mielestäni se, että kerrostaloja rakennetaan, parkkipaikkoja asfaltoidaan ja routaa kestäviä katuja tehdään niin, että luonto sananmukaisesti poistetaan joltain alueelta. Samanlaisia epätieteellisiä ja runoilevia sanoja ovat ”elonkirjo” ja ”metsämantere”. Niitä käyttävä puhuja ei luota lukijan ymmärrykseen.
Niin, biodiversiteetistä puhutaan suojeluhehtaaritavoitteina, vaikka olennaista on, että luonnon monimuotoisuutta tulee lisätä kaikkialla: metsätaloudessa, maataloudessa, kaupunkiluonnon alueilla. Esimerkiksi metsätaloudessa on helppoa ja taloudellisesti järkevää muuttaa metsänkäsittelytapoja entistä paremmin monimuotoisuutta lisääviksi. Jättöpuuryhmiä, riistatiheikköjä, hakkuuaukon kokorajoituksia, kulotusta ja niin edelleen. On ihan tarpeetonta hakata kallioiden lakimäntyjä.
Maataloudessa voidaan suosia uudistavaa eli regeneratiivista viljelyä. Ja kaupunkipuistoissa lahopuita ja niittyjä.
Mieleeni on jäänyt Luontoillan pioneereihin kuuluneen Seppo Vuokon havainto, että arvokkaiden luontokohteiden biodiversiteetti liittyy melkein aina paikkoihin: maaperään ja paikallisiin erityisolosuhteisiin. Jos maaperässä on kalkkia, kasvaa siinä kalkinvaatijakasveja. Lehtoja on missä lehtoja on, eivätkä ne monistu hehtaareja lisäämällä. On aika tyhmää mitata monimuotoisuutta suojeluhehtaareilla tai 10 prosentin tavoitteella, kuten EU tekee.
Sain äskettäin käsiini Dagens Nyheterin 8.1. 2023 artikkelin, jossa ruotsalainen professori Ove Eriksson sanoo, että pohjoismaissa yhdellä neliömetrillä hakamaalaidunta on suurempi lajirunsaus kuin trooppisten sademetsien neliömetrillä. Vaikka havainto perustuisikin maaperäeliöstön mukaan laskemiseen, osoittaa se, miten huonosti tutkittu aihe on. Ihmisten mielikuva näistä asioista on tykkänään väärä.
Niin, mitä on biodiversiteetti? Harvinaisia lajeja? Vai sitä, että alueen lajit eroavat fylogeneettisesti mahdollisimman paljon toisistaan? Että ovat samassa ekosysteemissä evoluution eri haaroja?
Aloitin kritisoimalla tuosta ”metsämantereesta” puhumista. Siinä kun piiloisasti väitetään, että talousmetsissä ei ole luontoa. Sitä olisi vain kartalle merkityssä suojelusaaristossa. Useimmille ihmisille, paitsi metsäammattilaisille, on vierasta, että metsän ideana on sukkessio. Metsä ei ole yhdenlainen, vaan käy koko ajan läpi erilaisia vaiheita. Kaikkein yksipuolisinta metsää on vanha kuusikko. Sen varjostossa ei viihdy oikein mikään. Sen viehätys perustuu muun metsän valoisuuteen.
Jos valtio haluaisi tehdä nopeasti jotain, puolittaisi se valtion metsien tuottotavoitteen. Vielä rivakampaa olisi, että Oulujoen eteläpuolen valtionmetsät suojeltaisiin eli siirrettäisiin puhtaaseen luonnonhoitoon. Yksityismetsien puolella vapaaehtoisuuteen perustuvat ohjelmat ovat parasta.
Tähän tapaan pohtia puhaltelimme biokaasuautossa Heimo Tuomarlan kanssa. Matkalla Joensuuhun, missä oli tutun kaverin väitöstilaisuus.
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
