– Mutta kukas sinä olet? Tiedustelee Kaalimato (Pinja Salminen) Liisalta (Karita Pyhälahti) ties kuinka monennen kerran. Liisa ei ole varma. Eikä hän ole varma myöskään siitä, kumpi heistä on hullu, hän vai Kaalimato. Vai ei kumpikaan. Tai kenties molemmat.
Englantilaisen matemaatikko Lewis Carrollin 1800-luvun jälkipuoliskolla kirjoittama teos Liisan seikkailut ihmemaassa (1865) on klassikko erityisesti sen sanaleikkien ja vähän anarkistisenkin otteen vuoksi. Rämsöön kesäteatterin sovituksessa ja uudelleentulkinnassa (Hanna Ryti) on hyvin tavoitettu tuo sanaleikkien hauskuus ja syvempi merkitys. Viattomat kysymykset ovat myös syvempiä eksistentialistisia pohdintoja.
Liisa on näytelmässä konkreettisesti välillä liian suuri, välillä liian pieni. Samanlainen olo tunnetasolla on varmasti usein kasvavilla teini-ikäisillä. Suorittaminen ja paineistettu elämä ovat johtaneet Liisan umpikujaan ja Carrollin unenomaisen maailman tavoin vajoaa Liisakin olotilaan, jossa mikään ei ole totuttuun tapaan.
Liisan kaipuu kesään, puutarhaan, jäätelön syömiseen ja vain olemiseen saavat samat kaipuuntunteet heräämään myös katsojassa. Liisan epätoivoinen kalalajien opettelu
alkaa tuntua yhdentekevältä ja kaikki näennäisen hyödytön merkitykselliseltä ja tavoittelemisen arvoiselta.
Näytelmän alku käynnistyy ehkä vähän hitaanpuoleisesti, mutta sitten seuraa todellista sanallista tykitystä ja pohtimisen arvoisia asioita sellaisella tahdilla, että tekisi mieli ottaa kohdat tallenteelle ja kuunnella ne uudelleen rauhassa kotona teekupin ääressä. Muun muassa ajan pohdinnat ovat mainioita, samoin Virnikissan (Olga Aaltonen) avulla esiin tuotu viesti siitä, kuinka helposti kategorisoimme ihmisiä ja heille sopivaa käyttäytymistä. Koira saa heiluttaa häntää ja murista, mutta jos saman tekee kissa, se ei enää olekaan tavanomaista, vaan suorastaan mielipuolista. Ja juuri siksi niin kiinnostavaa, innostavaa ja hauskaakin.
Ohjaaja Jenna Teinilä on saanut näyttelijät lavalla rentoutumaan ja pääosan esittäjäksi valittu Pyhälahti on roolissaan mielenkiintoinen, varma ja aito. Paikkaa alati vaihtavan teepöydän ääressä Hullun Hatuntekijän (Jarkko Mäkipää) kanssa käydyt keskustelut ovat myös antoisia ja paikallaan.
Sitten on Herttua (Ella Valkeamäki) ja Herttakuningatar (Milla Lavikainen), jotka tavoittelevat elämässään vääränlaisia asioita, eivätkä koskaan vaivaudu kyseenalaistamaan elämäänsä tai itseään – toisin kuin Liisa tekee. Liisa pääsee kaikkea ihmettelevän filosofi Sokrateen (470–399 eaa.) tavoin ajattelussaan eteenpäin ja on Carrollinkin kirjassa luovuuden ja innovatiivisuuden voima.
Herttua ja Kuningatar tavoittelevat loppuun saakka melko tyhjänpäiväisiä asioita.
Annika Eronen
