Olen usein joutunut hieman kiusalliseen tilanteeseen, kun minulta on kysytty, mitä harrastan. Vastaukseksi soperran yleensä vain listan asioita, joita tykkään tehdä, mutta ei niitä oikein harrastukseksi voi kutsua. Mihin jäivät kaikki lapsuudesta tutut viikoittaiset harrastukset?
Lapsena olin juuri se tyyppi, joka vaihtoi harrastuksesta toiseen heti kun edelliseen kyllästyi. Tuli kokeiltua uintia, tennistä, telinevoimistelua ja salibandya sekä erilaisia kerhoja. Mahtui mukaan myös yksi pidempiaikainenkin kokeilu, sillä kuvataidekoulussa viihdyin yhteensä kaksitoista vuotta. Kuten monella muullakin teinillä, nämä harrastukset jäivät täysi-ikäistymisen kynnyksellä, kun muut asiat elämässä alkoivat kiinnostaa enemmän.
Olen välillä palannut sen ajatuksen pariin, että olisi taas kiva harrastaa jotain. Koko prosessin aloittaminen uuden harrastuksen löytämiseksi tuntuu kuitenkin jostain syystä kovin hankalalta. Kyse ei ole siitä, etteikö erilaisia vaihtoehtoja olisi Pirkanmaalla tarpeeksi. Suurimpana esteenä tuntuvat olevan omat päänisisäiset epävarmuudet ja ”mutta kun”-ajatukset.
Ensimmäinen mutta uuden harrastuksen harkinnassa tulee yleensä siinä kohtaa, kun mietin oman arjen aikatauluja. Yliopisto-opiskelijana arki on välillä hyvin epäsäännöllistä johtuen kaiken maailman opiskelijamenoista, jotka järjestetään lähtökohtaisesti aina keskellä viikkoa. Miten voisin sitoutua viikoittaiseen harrastukseen, jos yhteen viikkoon saattaa mahtua useita opiskelijabileitä ja ainejärjestötapahtumia, ja lisäksi pitäisi ehtiä opiskelemaankin? Joku voisi sanoa, että nämä ovat priorisointikysymyksiä, niin kuin ne ovatkin. Jokainen opiskelijatapahtuma tuntuu kuitenkin tärkeältä, koska aloitin opintoni pahimpaan korona-aikaan eikä ensimmäiseen kahteen vuoteen juuri mitään saanut järjestää. Siksi priorisoin tällä hetkellä opiskelijaelämästä nauttimisen uusien harrastusten edelle.
Toinen mietityttävä tekijä harrastuksen valinnassa on raha. Pääsääntöisenä opiskelijana tulot eivät ole kovin suuret, joten arjen kulut on laskettava tarkkaan, etenkin nyt kun inflaatio jyllää. Uuden harrastuksen kokeileminen voi mennä pahasti pieleen, jos laji ei miellytäkään, mutta treeneissä olisi silti käytävä kun osallistumismaksu on kerran maksettu. Tuntuu ahdistavalta ajatukselta sitoutua rahallisesti johonkin sellaiseen asiaan, mistä ei ole täysin varma, tuleeko siitä tykkäämään.
Kolmas, ja ehkä se suurin este uuden harrastuksen aloittamiselle on epävarmuus omasta itsestä. Nyt aikuisena omasta osaamisestaan ottaa ihan eri tavalla paineita kuin lapsena, vaikka kyseessä olisikin vain harrastus. Jotenkin meihin aikuisiin on istutettu sellainen ajatus, että aina pitäisi kehittyä ja olla parempi versio itsestään, myös työn ja opintojen ulkopuolella. Häpeä omasta osaamattomuudesta tuntuu liian suurelta kynnykseltä, että ainakaan yksin uskaltaisi lähteä kokeilemaan uutta harrastusta.
Kaikki edellä kirjoittamani voi kuulostaa siltä, että en vain jaksa vaivautua etsimään itselleni uutta ajanvietettä arkeen. Se voi hyvin pitää paikkansa, sillä kaikkien velvollisuuksien ja opiskelijaelämän kiireiden lisäksi priorisoin omaa jaksamistani. Olen sellainen ihminen, joka herkästi haalii itselleen liikaa tekemistä lähes uupumiseen saakka. Jos viikoittaisesta harrastuksesta tulee enemmän taakkaa kuin se antaa, on parempi jättää lajikokeilut ja kansanopistojen kurssit ulos omasta arjesta. Tarvitseeko harrastamisen edes olla aikuisena sellaista, mitä se oli lapsena? Ehkä uskallan jatkossa vastata kysymyksiin vapaa-ajanvietostani totuudenmukaisesti: harrastan sitä mitä huvittaa, milloin huvittaa.
