Matinmessun päivän iltana vuonna 1686 Maria-piika varasti Vesilahden kirkkomaalta pääkallon ja kääri sen vanhaan esiliinaan. Hän kuljetti pääkallon Kaakilan Haralle ja luovutti sen porstuassa odottavalle emäntä Kaisa Tuomaantyttärelle.
Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen aikaan Kaisa-emäntä pyysi itsellisen vaimo Saara Pietarintyttären mukaansa kirkonkylän takamailla sijaitsevalle Haapaniitylle, jossa oli Haran naurismaa. Siellä eivät nauriit tahtoneet säilyä ja emäntä päätti pelotella varkaita taikavoimin.
Pääkallon lisäksi Kaisa otti mukaan kynässä olevaa elohopeaa ja kuivatun sydämen. Hän asettui istumaan aidan vieressä olevalle kivelle ja pyysi Saaraa kiertämään naurismaan kolme kertaa. Pelokkaan Saaran kiertäessä emäntä istui hame pään yli vedettynä ja lopuksi manasi:
– Jos sinä emoni muistat, niin siälus maxakon, mutta joll eij piika sinu siälus jällens tee niin hänen siäluns maxakon!
Emäntä viittasi siihen, että piian sielu saattaisi joutua maksamaan naurismaan varkaudesta. Taian viimeistelläkseen Kaisa asetti pääkallon elohopean kanssa kuoppaan naurismaan aidan alle. Näin Saara myöhemmin kertoi Vesilahden kirkkoherra Mårten Steniukselle.
Stenius vei asian käräjille, jossa Kaisa syytti Saaran itsensä olleen syyllinen moiseen taikuuteen ja keksineen koko jutun omasta päästään. Saaran suvussa oli kuulemma harjoitettu noituutta, jonka takia hänen isäänsäkin oli kutsuttu puolipyöveliksi. Naisten välit olivat selvästikin huonot.
Oikeudessa Kaisa-emäntä vapautui epäilyistä ja Saara tuomittiin väärästä syytöksestä 40 markan sakkoihin. Kaisan puoliso, Haran isäntä Esko Tuomaanpoika tuki vaimoaan ja lisäksi emäntä sai takauksen kunniastaan Vesilahden ja Lempäälän kirkkoherroilta.
Noitakäräjöinnin aikaan, vuonna 1687, Esko ja Kaisa karistivat Haran tomut jaloistaan ja muuttivat naapurikylään Junnilaan Iitilän talon isäntäpariksi. Siellä he asuivat ainakin vielä vuonna 1704, jonka jälkeen Suuri Pohjan sota katkaisi kirjanpidon.
Haran emännän noituusepäilyistä kerrotaan Petteri Impolan pro gradu -työssä Minä poltan hänet kautta seitsemäntuhannen perkeleen (2015) sekä kirjailija Jalmari Finnen vuonna 1928 julkaisemassa lehtijutussa, joka päättyy näin:
”Kun tämä Haran emännän juttu tuli oikeuteen, niin hän intti vastaan ja väitti kaiken valheeksi. Mutta kun rauhallisesti katselee sitä näin aikojen päästä, niin varmasti se on ollut tosi, vaikka kovan rangaistuksen ja häpeän pelossa emäntä väittikin kaiken panetteluksi.”
Haran henget räpsyttelevät valoja
Vanha vesilahtelaistila sai uudet asukkaat ja uuden Amandan
Haran kivinavetan päädyssä on Kaakilan kylän keskipiste. Näillä tanhuvilla asteli 1680-luvulla emäntä Kaisa Tuomaantytär, jota epäiltiin noidaksi.
Vuodesta 2012 Haran on omistanut maanviljelijä Jarkko Pakaslahti, jota taannoinen noitajupakka ei hätkäytä. Niin paljon outoja tarinoita hän on paikasta kuullut. Kaisaa hän ei ole nähnyt eikä pääkalloa löytänyt, mutta jotain mystistä Haralla on.
– Ensimmäisen kerran tajusin sen hämäränä elokuun iltana, kun olin pellolla keräämässä olkipaaleja. Liiketunnistimella toimivat valot alkoivat syttyä keskeneräisessä päärakennuksessa, vaikka siellä ei varmasti ollut ketään, hän muistelee.
Liiketunnistimella toimivat valot ja muutkin sähkölaitteet temppuilevat usein, varsinkin luhtirakennuksessa. Se on verhoiltu entisen päärakennuksen hirsillä ja perustettu vanhoilla sokkelikivillä. Joskus vanhan asuinpaikan henget ovat leikkisällä tuulella.
– Yhtenä jouluyönä heräsin siihen, kun alakerrasta kuului pom-pom-pom. Menin katsomaan ja siellä joulukuusen koristepallot putoilivat yksi kerrallaan lattialle, ilman mitään järkevää syytä, Pakaslahti ihmettelee.
Haran isäntä ei usko, että yliluonnolliset ja mystiset asiat kulkisivat suvussa tai häviäisivät rakennusten purkamisen myötä. Ne kulkevat nimenomaan paikan mukana ja asuvat vanhoissa pihapiireissä ja kylissä ennen meitä ja meidän jälkeemme.
– Olen aina uskonut, että on suurempia voimia kuin ihminen, niin hyvässä kuin pahassa, hän tuumaa.
Haran tilalla asuva Marjo Rautiolakin uskoo, että on olemassa näkymätöntä maailmaa ja asioita, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Yksi nimittää niitä enkeleiksi, toinen tontuiksi, haltijoiksi tai kummituksiksi. Rautiola puhuu mieluiten paikan hengistä tai energioista.
– Ne kuuluvat paikkaan ja ovat olleet siellä pitkään. Täällä Haralla on uteliaita, suopeita ja leikkisiä henkiä. Välillä kun valot syttyvät ja sammuvat, niin tokaisen, että ”älkääs nyt räpsytelkö”, hän naurahtaa.
Sukututkimusta harrastava Rautiola on selvittänyt, että noituudesta syytetty Kaisa Tuomaantytär oli Esko-isännän toinen vaimo. Ennen Kaisaa Eskolla oli vaimona Brita Heikintytär Sonna.
– Luonto- ja muinaisusko istuivat tiukassa 1600-luvulla. Varmasti yksi jos toinenkin teki taikoja. Kysymys kuuluukin, miksi joku joutui käräjille ja toisen toimintaa katsottiin läpi sormien.
Rautiolan mielestä Kaisa-emäntä teki omalla tavallaan hyväksi katsomiaan asioita, kun hän yritti suojella omaisuuttaan varkailta. Ehkä riidat, kateellisuus ja juoruilu nostivat hänet tikun nokkaan. Tai ehkä Kaisa oli lapsenpäästäjä ja parantaja, mikä teki hänestä epäilyttävän.
Haran myöhempään historiaan kuuluu kaksi Amanda-nimistä emäntää, Amanda Hara (1863–1910) ja Amanda Kallio (1889–1970). Ehkä talon kuopuksesta Viima-Liisa Amanda Pakaslahdesta tulee uusi Amanda-emäntä.
– Viima on ilmoittanut, että hänen paikkansa on täällä – hän jää kuulemma tänne aikuisenakin asumaan, vanhemmat kertovat.
Teksti: Sanna Suonpää
Kuvat: Sanna Suonpää
