Katselin jokin aika sitten vanhemman ja pienen taaperon touhuja hiekkalaatikolla. Lapsi puuhaili omiaan ja vanhempi seurasi valppaana lapsensa touhuamista. Hetken hiekassa istuttuaan lapsi kiipesi hiekkalaatikon reunalle ja muksahti siitä alas. Seurasi lohduton itku ja harmitus. Vanhempi nosti isoilla käsillään lapsen syliinsä, putsasi hiekanjyvät poskelta ja puhalsi lempeästi lapsen kämmeniin. Itku laantui turvallisessa sylissä ja leikki saattoi jatkua. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua sama toistui, lapsi kaatui, itki, vanhempi nosti syliin ja lohdutti. Itku laantui ja lapsi saattoi jatkaa touhujaan.
Näin tapahtumasarjassa jotain kaunista ja koskettavaa. Näin itseni tuossa pienokaisessa, kaatumassa ja kaipaamassa pystyyn nostavia, isoja käsiä. Näin itseni murehtimassa ja kaipaamassa lohdutusta. Itkemässä, odottaen vahvojen käsien hoivaa ja huolenpitoa. Taivaan Isän lapsena saan luottaa siihen, että vaikka kaatuisin ja kerta toisensa jälkeen ja kompastuisin samoihin ansoihin toistamiseen, Isän isommat kädet nostavat minut maasta, tuovat lohtua ja pitävät huolta. Taivaan Isän isommat kädet jaksavat kantaa silloin, kun omat voimani eivät riitä.
Toisinaan toivoisin, että omatkin käteni olisivat isommat ja vahvemmat. Niin, että jaksaisin kannatella tukea tarvitsevaa lähimmäistä, auttaa pystyyn arkensa alle kaatuneen ystävän, tarjota sylin ja lohtua ihmiselle, joka syliä ja lohtua kaipaa. Isommat kädet, joilla kannatella ja nostaa, suojata ja lohduttaa. Vaikka omien käsieni voima ei aina riitä, voin kuitenkin kulkea rinnalla ja valaa uskoa siihen, että Taivaan Isälle ei mikään taakka ole liian raskas kantaa.
Rohkeutta, uskoa ja luottamusta saan rukouksesta. Taivaan Isän isojen käsien suojaa ja voimaa saan pyytää rukoillen elämäni jokaisena päivänä ja luottaa siihen, että Isän isot, vahvat kädet kantavat minua silloin, kun olen surullinen, peloissani tai kaatunut tielleni osuneisiin esteisiin. Kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin.
Anne Luoko
