Muistan yhä ensimmäisen vuotemme Pirkanmaalla. Muutos tiukasti asutusta Espoosta luontoa pursuavaan Lempäälään oli huikea. Taapero näki junaratoja jokaisessa pellonpielessä ja minulla meni kaksi viikkoa käsittää, että hän luuli jokaista sähkölinjaa junaradan sähköistykseksi. Kaupunkilaiseksi syntynyt lapsi ei ollut koskaan ennen nähnyt tolppien varaan vedettyä sähköjohtoa.
Rataverkko uudella asuinseudulla ei osoittautunut taaperon luuloja vastaavaksi, mutta otus- ja kasvikanta ylitti odotukset. Kaupunkilaislapsille oli huikea kokemus kuopata keväällä multaan pari perunaa ja nostaa syksyllä samasta kohdasta pari kattilallista perunoita. Uutta olivat myös pihassa vipeltävät oravat, linnut, myyrät, sammakot, jänikset ja jopa kettu.
Repolainen herätti ihastusta ja hämmennystä myös espoolaisissa ystävissämme heidän meillä vieraillessaan. Onhan se häntineen kaunis näky, mutta saalistajana se osoittautui julmaksi. Naapuruston kissojen tavoin kettukin näyttää leikkivän jyrsijöillä, voi kiduttaa niitä pitkään ennen syömistä, jopa viedä ruhjomansa oravan puun juurelle, antaa sen raahautua runkoa ylös vähän matkaa ja siepata sitten taas leikkikalukseen. Näiden näytösten jälkeen kettu on meillä menettänyt sympatiapisteitä ulkonäöstään huolimatta.
Julmuudessaankin kettu vaikutti tarpeelliselta. Kun se viime talvena katosi, villiintyi muu eläinkanta tontillamme äärimmilleen. Kuluneena kesänä ja syksynä ei juuri sadonkorjuuta tarvinnut harrastaa, sillä jänikset söivät kasvimaalta kaiken paitsi perunat. Pihapuut vilisevät nyt oravia, mutta minun puolestani ne joutavat syömään kävyt. Sen sijaan peurat popsivat omenat, päärynät, luumut ja aroniat, ensin hedelmät ja sitten kelpasi jo lehdetkin sekä mansikantaimet. Vastalahjaksi ne jättivät puiden juurelle kunnon kerrokset lannoitetta, ilmeisesti varmistelevat ensi kesän satoa.
Kun takapiha oli kaluttu, otukset rohkaistuivat siirtymään etupihalle rouskuttamaan pihlajanmarjoja ja samalla peurakolarivaara omassa pihassamme lisääntyi merkittävästi. Onhan nuo uljaan näköisiä, mutta kuudentoista vuoden Lempäälässä asumisen jälkeen huomaan olevani turta sille, että peura tuijottaa minua syyttävästi keittiön ikkunasta, kun itse syön leipää ja siltä alkaa olla puutarhani antimet loppuneet.
Syyllisyyttä sadon olemattomuuteen voi toki peurojen lisäksi jakaa kasvimaata verottaneille rusakoille ja jopa muurahaisille, jotka sabotoivat tämän vuoden pensasmustikkasadon. Ja kasvihuoneen osalta myös minulle, sillä unohdin istuttaa kurkuntaimet ajoissa viime keväänä.
Hyötypuutarha meni siis tänä vuonna totaalisen pieleen tai ainakin muihin suihin. Vastineeksi kasvitarhamme on vaihdettu villieläintarhaksi. Pitänee ryhtyä kauppaamaan elämyslippuja espoolaisille ystäville, joille tämä on yhä eksoottista.
Tiina Harvia
