Kun Sauli Niinistö valittiin vuonna 2012 Suomen tasavallan presidentiksi, ihmetteli tuona vuonna seitsemän vuotta täyttänyt tyttäreni uutista: ”voiko Suomessa mieskin olla presidentti?”. Esikouluikäisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi perheessämme, mutta samalla pisti miettimään vaalien ja eri hallitsijoiden aikasidonnaisuutta.
Kun presidentinvaaleja katsoo lapsen näkökulmasta, se näyttää erilaiselta. Molemmat lapseni ovat syntyneet presidentti Tarja Halosen 12 vuotta kestäneellä kaudella. Heille presidentin synonyymi oli Halonen siihen saakka, kunnes Niinistö aloitti oman, yhtä pitkän presidenttitaipaleensa. Itse kasvoin aikaan, jolloin presidentti oli yhtä kuin Urho Kaleva Kekkonen. Pienessä maalaiskylässä me lapset pidimme sankarina kylän vanhinta, joka pääsi hiihtämään Kekkosen seurueen vetäjänä tämän poiketessa kylään maakuntamatkoillaan. Onnekkaita olivat myös lapset, jotka sattuivat ikuistumaan siniristilippuineen valokuvaan, jossa Kekkonen hiihteli koululaisrivin ohi.
Juho Kusti Paasikiven aikaa en muista, lapsen mieleen Kekkonen oli se Presidentti. Paasikivi–Kekkosen ulkopoliittinen linja tuli tutuksi käsitteeksi maan ulkopolitiikasta vasta historiantunneilla. Kekkosen jälkeisistä presidenteistä lähti hieman se lapsuuden sankarin hohto. Presidenttejä tulee ja menee. Aikuisiässä jopa 12 vuoden hallitsijakaudet tuntuvat menevän nopeasti ohi, vaikka ne ohittavat pituudellaan esimerkiksi Paasikiven kymmenvuotisen presidenttiyden.
Aikuisuuden lisäksi presidenttien arkistuminen johtuu ehkä osittain turvallisesta rauhan ajasta. Ensimmäiset maamme presidentit muistetaan itsenäistymisen ajan ja sotien haasteista, sekä niihin liittyvistä kriiseistä. Ongelmatonta ei toki ole ollut tämän vuosituhannen presidenteilläkään, mutta yhteiskunta on ollut melko vakaa. Lisäksi presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana on heikentynyt. Hän toki johtaa maamme ulkopolitiikkaa, mutta tiiviissä yhteydessä valtioneuvoston kanssa.
Nyt valitaan presidenttiä jälleen varsin poikkeuksellisena ajanjaksona. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, Israelin taistelut Gazassa, Kiinan ja Taiwanin jännitteet, Yhdysvaltain sekä Euroopan suhteet ovat kuin suurta rytinää enteilevää natinaa. Maailmanjärjestys on muuttumassa ja muutos tuo aina yllättäviä käänteitä. On siksi erityisen tärkeää, kenestä tulee maamme seuraava presidentti. Meillä on yhdeksän hyvää ehdokasta, joten kilpailusta tulee varmasti tiukka. Aivan kuten demokratiassa pitääkin.
Nämä presidentinvaalit ovat ensimmäiset vaalit, joissa miespresidenttiä ihmetellyt tyttäreni voi äänestää. Nuorten äänestysaktiivisuus ei tunnetusti ole ollut kovin korkea. Haastetaan jokainen meistä itsemme äänestämään, se on meille tärkeän demokratian kulmakivi sekä perusoikeus, josta kannattaa pitää kiinni.
