Mietimme yhdessä seitsemänvuotiaan lapseni kanssa, mitä pieneksi kasvaminen tarkoittaa. ”Se on sitä, että pienellä voi olla isot ajatukset”, vastaa lapsi. Pienet pohtivat usein suuria kysymyksiä: Millainen on Jumala? Miten maailma on saanut alkunsa? Miksi elämme? Miksi kuolemme? Mitä on kuoleman jälkeen? Arjen kiireessä nämä asiat eivät välttämättä tule nuoren tai keski-ikäisen aikuisen mieleen. Elämä täyttyy töistä ja velvollisuuksista, riennetään paikasta toiseen, ja ajatuksissa on lähinnä ruokakaupan ostoslista tai tekemättömät kotityöt. Yleensä edellä mainitut suuret kysymykset nousevat mieleen vasta, kun elämä syystä tai toisesta pysähtyy, kun sattuu jotain odottamatonta, mikä muuttaa arjen rutiinit.
Pieneksi kasvaminen on myös sitä, että tietojen ja taitojen karttuessa kokemuksen lisääntyessä huomaa, kuinka vähän oikeastaan tietää. Sama asia tulee mieleen, kun katselee pakkasyönä tähtitaivasta. Kuinka pieni ihminen onkaan, aika mitätön maailmankaikkeuden mittakaavasta katsottuna. Silti meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen elämämme, jota tässä ajassa elämme. Toivottavasti nimenomaan elämme, emmekä vain suorita elämää siinä missä muitakin velvollisuuksiamme. Mieleen nousee Salvatore Quasimodon runo: ”Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä: / ja äkkiä on ilta.”.
Lapseni ihastui Aaro Hellaakosken runoon, joka alkaa: ”Niin pieneksi kasvoimme. / Äskettäin / olit vaahteranlehdellä / vierelläin.”. Tässäkin runossa ihmisen pienuus heijastuu suhteessa luontoon, sen voimaan ja suuruuteen. Runo on monitulkintainen. Luen sen niin, että runossa kaksi ihmistä, ehkä pariskunta tai ystävykset, kasvavat yhdessä pieniksi, kasvavat yhteen ja kokevat suurta yhteenkuuluvuutta. Tulee kasvaa pieneksi, jotta huomaa toisen ja osaa antaa tilaa toiselle.
Lapseni pohti vielä seuraavaa:
Synnytään, kasvetaan,
tullaan suuremmiksi.
Suurikin voi olla pieni,
kun uskaltaa
heittäytyä elämään.
Tanja Hällstén-Huuki ja Miika Huuki
