Muistan lämmöllä automatkoja, joiden vasta alettua takapenkiltä jo kuului kysymys lasten suusta: Koska syödään eväät? Edelleenkin, lasten jo kasvettua, on erityisesti vaellusretken kohokohta hetki, jolloin repusta kaivetaan esille eväsleivät. Mikä sen parempaa, kuin hiljentyä häikäisevän maiseman äärellä ja nuotion rätinän säestämänä nauttia pala leipää ja kuppi kuumaa.
Leipä on suomalaisen perusruokaa. Ennen vanhaan sukupolvelta toiselle siirtyvä leipäjuuri oli monen kodin ylpeys. Ja erityisesti juuri ruisleipä on meidän suomalaisten suosikki, sitä eivät naanleivät ja tortillat helpolla syrjäytä. Se on osa suomalaisuutta, kansallisruokaa.
Vaikka me suomalaiset arvostamme leipää, on meille usein liian itsestään selvää, että jokaisena päivänä löydämme ruokakauppojen notkuvilta hyllyiltä kymmeniä erilaisia leipävaihtoehtoja. Tänäänkin maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, lähellä ja kaukana, joille jokapäiväinen leipä on kiven takana. Heille jokainen leivänmuru on elintärkeä, eikä yhtäkään palasta heitetä menemään.
Tätä kirjoittaessani mieleen palaa mummolan pyhäpäivät ja leipätaikinaan piirretty risti. Se piirsi syvälle sydämeen kunnioituksen leipää ja sen antajaa kohtaan. Samalla se kertoi toisesta, ihmisen ymmärrystä ylemmästä todellisuudesta. Siitä, että ihminen ei kuitenkaan elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsemme muutakin.
Ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee elossa pysyäkseen sekä ruumiin että sielun ravintoa. Kiinnekohdan maahan ja taivaaseen. Mistä rakkaan ruisleivän rinnalle löytyy taivaallista evästä? Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. – – Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh 6:35, 51)
Matti Vehviläinen
