Yhteisiä, elämäntäyteisiä vuosia ehti kertyä lähes neljäkymmentä. Vaikka kuolema oli odotettavissa, ei siihen voinut juurikaan varautua. Kuoleman hetki on meiltä kaikilta salattu.
Pystyin tekemään paljon etätöitä puolison sairastaessa ja olemaan potilaan seurana tietäen, että tämä elämänvaihe tulee kohta päättymään. Työyhteisöstä löytyi ihania työkavereita, jotka tiesivät millainen polkuni oli ja miksi en ilmestynyt lähitöihin. Valonpisarat olivat siinä vaiheessa aika pieniä, mutta sitäkin kirkkaampia. Ne liittyivät puolison voinnin parempiin hetkiin, jotka kuitenkin vähenivät viimeisten viikkojen aikana.
Lapset tietävät papan sairastaneen ja kuolleen ”oltuaan tosi kipeä” ja juttelemme asiasta usein aina tavatessamme, mutta lapset jatkavat sitten menoaan ja sitähän riittää. Valonpisaroita on ilmassa, kun lasten osuvia lausahduksia pohtii itsekseen.
Ystäväpiiri meni osittain uusiksi puolison sairauden aikana. Kaikki eivät pysty käsittelemään vakavaa sairautta ja sen tiedossa olevaa lopputulemaa lainkaan. Tosiystävät pysyivät ja pysyvät edelleen tuoden valonpisaroita hiljaisiin hetkiin, yhdessä on itketty ja naurettu. Sydäntä lämmittävä Whatsapp-viesti tai joskus pitkäkin puhelu tuovat uskoa huomiseen. Yhteiset syömiset ja kahvittelut ovat voimaannuttavia juuri nyt ja toivon niiden jatkuvan edelleen.
Valon pisaroita vasten pimeää
Meille putoaa, valon pisaroita
Valon pisaroita, kun toivo häviää
Meille putoaa, valon pisaroita.
Anna-Maija Kurki
kirkkovaltuutettu, Vesilahti
