”Ryhmitän elämääni matkoilla ja lähden aina, kun pääsen. En suostu siihen, että se mistä eniten pidän, viedään minulta pois. Kenellä on oikeus sanoa että jonkun toisen matka on turha.” (LVS poimintoja 19.8.2020)
Taidatkos tuon selkeämmin sanoa. Ei mitään väliä, vaikka pandemia on päällä ja kansakunta jotenkin yrittää selviytyä tilanteesta. Jonkun elämänohje on minä ja vain minä. Ei väliä elämää rajoittavista ohjeista. Minuahan ei kukaan voi määrätä. Näinkö tämä menee.
Kaikkeen hyvään tottunut ihminen ei hevillä tunnu luopuvan oikeuksistaan, ei edes silloin kun vaaratilanne on kansakunnalle yhteinen. Onko tämä ”uusi normaali”, kun kristinusko halutaan sivuuttaa.?
Elämän suola on lähimmäisiämme varten elämisessä, epäitsekkäästi toista ajatellen.
Kuinka paljon vanhemmat luopuvat omastaan lastensa hyväksi. Entä vapaaehtoistyöntekijät jakavat aikaansa toisten hyväksi. Sopuisassa elämässä kansalaiset ymmärtävät että, omista oikeuksistaan voi joutua tinkimään kansakunnan yhteisen edun vuoksi esim. vaaratilanteessa. Näin tehdään, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Laupias samarialainen ei edes tuntenut ihmistä, joka tarvitsi apua. Hän luopui omasta mukavuudestaan toisen hyväksi.
Eivät ihmiset hyvää hyvyyttään näin toimi. Heitä on opetettu. Kirkko on opettanut ja se on kantanut hyvää hedelmää. Kristilliseen uskoon kuuluvat Isän Jumalan antamat elämän ohjeet, ne ovat kymmenen käskyä. Käskyt eivät ole suosituksia, vaihtoehtoja monien muiden joukossa. Käskyt ovat määräyksiä. Ne ovat ehdottomia. Tee näin…. ja toisesta asiasta älä tee näin. Suuressa viisaudessaan Jumala on tahtonsa näin muotoillut.
Yhteiskuntamme lait ja asetukset muuttuvat aikojen kuluessa, myös uudenlaisten tilanteiden niin vaatiessa. Kymmenen käskyä pysyvät aikakaudesta toiseen – turvaksi ihmisille ja myös siksi, että osaisimme erottaa yhteiskuntaamme vaarantavat tekijät.
Oikean ja väärän erottaminen on ihmisen perusoikeus.
Teksti: Mirja Miettinen
