Kyllä – pahoitin mieleni. Olin yrittänyt parhaani mutta lopputulos ei kelvannut. Kuvittelin tehneeni oikein ja hyvinkin mutta se ei riittänyt.
Poistuin vaivihkaa loukkaantuneena mutta ylpeänä paikalta, keräsin tärkeimmät varusteeni ja lähdin koko talosta. Ajattelin, että olkoot ilman minua – sittenpähän näkevät.
Kuljin pihanurmikon poikki, ylitin maailmani rajat ja kuljin naapurin pellon laitaa saappaat lonksuen.
Kurkistin kellarin monttuun, mutta pimeys pelotti liikaa, ainakin vielä. Tämän kauemmas en sentään tohtinut.
Istuin naapurin perunakellarin taakse vantteran koivun juureen ja tirautin kunnon itkun. Lehmät työnsivät uteliaina päänsä piikkilanka-aidan raosta, mutustivat ruohosmoothieitaan ja hönkivät aivan kasvoilleni. Mutta se ei nyt lämmittänyt.
Minä olin piilossa koko maailmalta, koska en ollut tarpeeksi. Piilossa itseltäni, kun oivalsin puutteeni. Piilossa Jumalalta, joka kyllä näkee kaiken – vaikka ehkei sentään, jos olisin uskaltanut niitä tikapuita kellarin syvyyteen.
En aikonut vastata, en vaikka kuinka kutsuisivat. Minä en ottaisi kuuleviin korviini. Luvatkoot vaikka koiranpennun niin minä vaikenen. Huudelkoot miten kauan tahansa (ja miten minä toivoinkaan, että kutsuhuutoja jo alkaisi kuulua) niin minä en vastaa.
Puolen hehtaarin pellon puolen tunnin ikuisuuden jälkeen isä viimein ilmestyi aivan eri nurkan takaa kuin mihin olin tähyillyt. Hän ihmetteli, miten minä nyt naapuriin saakka perunakellarin taakse olin joutunut. Hän otti syliin, rutisti ja sanoi, että mennään pian ennen kuin ruoka jäähtyy. Ei ole mitään hätää.
Täällä Heini on, hän huusi tiedoksi muillekin. Me tulemme heti kotiin.
Ajatella, jos olisi pitänyt jäädä yöksi puun juurelle tai perunakellariin. Joskus pitää rikkoa rajansa, että tietää kaipaavansa kotiin.
Tekemiseni eivät olleet menneet toivotusti, mutta minä kelpasin kuitenkin. Joskus pitää joutua hukkaan, että saa tietää olevansa löytynyt.
Käsi isän kädessä itketti vielä enemmän kuin perunakellarin takana, mutta jotenkin helpottavalla tavalla. Saappaat olivat paljon kevyemmät. Joskus pitää ottaa etäisyyttä, että tietää haluavansa lähelle.
Ihan täydellinen en siis ollut mutta rakastettava kuitenkin. Isä kumartui vähän ja me katsoimme toisiimme. Isän tyttö.
Heini Mäenpää
