Kunnallinen itsehallinto on kaksikärkinen juttu: toisaalta se tarkoittaa itsehallintoa ja riippumattomuutta suhteessa valtioon, toisaalta itsehallinnon kautta kunnat edistävät kuntalaisten, asukkaiden omaehtoisuutta, autonomiaa, siis vapauden aluetta.
Suomalainen kuntalaitos perustettiin 1865 kuntalailla. Tämä laki oli melko tarkkaan käännös vastaavasta Ruotsin kunnallislaista. Kunta instituutiona on merkittävä osa pohjoismaisuutta, yhteistä pohjoista perintöä. Näin kunnissa voitiin 1800-luvulla, kahden sukupolven ajan harjoitella itsehallintoa, tosiasiallisesti valmistautua Suomen itsenäisyyteen. Ja edelleen kunnallista itsehallintoa tarvittiin v. 1918 jälkeen. Entiset punaiset ja entiset valkoiset hoitivat yhdessä paikallisia asioita ja sitä kautta yhteiskunnalliset haavat hitaasti paranivat. Kuntien kolmas historiallinen tehtävä on ollut hyvinvointivaltion toteuttamista. Kunnathan siitä käytännössä vastaavat – valtio ainoastaan antaa rahat.
On tärkeä periaate, että kunnanhallituksessa ovat edustettuina poliittiset ryhmät vaaleissa saamansa kannatuksen suhteessa. Kuntapolitiikassa ei ole oppositiota. Sivumennen sanoen: pormestarijärjestelmässä on se huono puoli, että jotkut ryhmät tapaavat pudota pormestarikoalition ulkopuolelle. Kun oppositiota ei ole, kaikki päättäjät saavat saman informaation ja käyvät asioista keskustelua yhteisen pöydän ääressä. Se mahdollistaa laajemman ymmärryksen ja yhteisen sitoutumisen – tarvittaessa hankaliinkin ratkaisuihin. Tämä periaate ei estä eri näkemyksiä tai erilaisten arvojen esiintuomista: mutta keskustelua se kyllä alleviivaa. Kunnassa ollaan lähellä keskustelevan demokratiaan ydintä: kukaan ei ole ennalta tai asemansa takia oikeassa, kaikki saavat puhua ja parhaat argumentit hyväksytään. Se, että teoriassa kaikenlaiset mielipiteet 360 asteen kehällä voi esittää, mahdollistaa lopputulokseen sitoutumisen.
Päätöksenteko kunnassa tapahtuu esittelystä. Toisin sanoen asian valmistelee joku viranhaltijoista, virkavastuulla ja parhaan asiantuntemuksensa mukaan, koko kunnan etua katsoen. Viranhaltijat ovat persoonallisuuksina monenlaisia – kuten ovat valtuutetutkin -, mutta viranhaltijan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on kyky juoksuttaa asioita eteenpäin. Kun siihen lisätään toimielimen aktiivinen ennalta kuuleminen (lähetekeskustelut), voidaan puhua jo hyvästä valmistelusta.
Kapulansiirto vanhan ja uuden valtuuston välillä on sujuvaa: budjetin valmistelu käynnistyy jo tämän toimikauden puolella ja uusi ottaa prosessista suoraan kopin. Kysymyksiä, joihin pitää vastata, vastataan uuden toimikauden puolella. Kauden vaihdos ei vanhenna asioita. Aloitteita käsitellään toimikausien yli.
Omasta puolestani olen saanut olla runsaat 24 vuotta mukana Lempäälän kunnan poliittisessa päätöksenteossa, vieläpä melkein kaikissa tehtävissä. Lautakuntatyö on palkitsevaa, asiat ovat ihmisen kokoisia. Valtuutettu puolestaan joutuu käsittelemään kokonaisuuksia ja perimmiltään sitä, että kunnan toimiala on yleinen. SOTE–uudistuksen jälkeen kunta päätöksentekoinstituutiona muuttuu, mutta sivistyksen, yhdyskunnan eli asumisen ja elinvoiman sekä yhteisöllisyyden ulottuvilla riittää tekemistä. Uusia valtuutettuja odottavat sekä oivalluksen riemut että päätöksenteon tuskat.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
