Se oli yksi kauneimmista tämän syksyn päivistä. Sellainen päivä, että kun kävelee kaupungissa, tekee mieli kävellä tavallista hitaammin. Aivan kuin silloin voisi hengittää itsensä täyteen kaunista syysiltapäivän valoa, jossa puut, rakennukset ja katu näyttävät kaikki tavallista kauniimmilta.
Moni on istahtanut puiston penkille, ja jopa kaksi levottoman oloista teinipoikaa on pysähtynyt viipyilemään kadulle samaan ihanaan valoon.
Sitten huomaan sen. Tai siis hänet. Miehen joka makaa sykkyrässä puiston laidassa. Harmaapukuista hahmoa ja hänen kävelykeppiään tuskin erottaa saman värisestä kivikosta, jonka keskellä hän on. Kun käyn taputtelemassa häntä olkapäälle ja herättelemässä, tulee kaksi teinipoikaa paikalle. Ne samat, joiden näin viipyilevän jalkakäytävällä. Viipyilyn syy selviää: he olivat jääneet odottamaan, että apu saapuisi perille. Pojat kertovat saaneensa selville, että joku on soittanut apua, mutta mikään ohi kulkeneista ambulansseista ei ole pysähtynyt paikalle.
Mies vastaa tokkurastaan jotain tukevasti humaltuneen kuuloisena ja sammuu taas. Toinen pojista kertoo: ”Me saimme koulutehtävän tulla etsimään katutaidetta ja hienoja rakennuksia – sitten näimme miehen.” Poika on vakava, ja jatkaa: ”Kun ei ketään vaan voi jättää noin!” Hänen äänensä ja katseensa ovat täynnä myötätuntoa ja huolta.
Apua ei kuulu. Vaikuttaa siltä, että on paras soittaa vielä hätäkeskukseen. ”En ole vielä koskaan ennen soittanut,” poika sanoo. Soitamme puhelun yhdessä. Apua luvataan paikalle. ”Ei ole hyvä kenenkään jäädä yksin ojaan. Voi tulla vaikka tosi kipeäksi,” poika sanoo ilman kyynisyyden ripaustakaan. Näen jotain vieläkin kauniimpaa ja vähintään yhtä kirkasta kuin se syyspäivän valo, jossa seisomme. Myötätunto ja välittäminen on aina kaunista.
Apu saapuu paikalle, ja lähdemme poikien kanssa omille teillemme. Ymmärrän, että ne kaksi teinipoikaa olivat juuri toimittaneet puistossa syksyn kauneimman jumalanpalveluksen.
Kuningas vastasi heille: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Riikka Mattila
