On se kumma, olen kuntoillut koko ikäni ja näin keski-iän kynnyksellä kroppani on ajoittain alkanut ilmoittaa ettei se ole enää 16-vuotias. Olkapää vihoittelee ja maitopurkin nostaminen saa irvistämään.
Olin mainonnan uhrina ostanut salvaa, jonka luvattiin vähintään pelastavan koko maapallon tai ainakin lämmittävän kipeitä paikkoja ruhossani. Tatinointituubi käteen ja tutkimaan ohjeita. Levitä salvaa ohut kerros kipeytyneelle alueelle ja ainetta ei saa joutua limakalvoille.
Hymähtelin mielessäni, kuinka pönttö pitäisi olla tuhriakseen ainetta limakalvoille. Ohut kerros tarkoitti mielessäni samaa kuin levitettä leivälle, vain noin yhden senttimetrin kerros. Koska Suomi-mies kuitenkin ottaa aina varman päälle, kaksi buranaa vaikka ohjeistus kertoo yhden riittävän ja kiristää auton vanteen pultit kahden metrin jatkovarrella, päätin levittää salvaa hieman kipeytyneen alueen ulkopuolellekin. Varmuuden vuoksi.
Salvan levityksen jälkeen aamutoimiin ja laittamaan piilarit päähän. Tajusin virheen juuri kun sormi kosketti silmän pintaa. Punoitus alkoi levitä kilpaa kuumotuksen kanssa. Ajatus oli sohvan ja kylppärin välillä karannut ja kädet jääneet pesemättä. Ei näköjään kovinkaan pönttö. Apteekkiin siis.
Autolla on nykyihmisen päästävä vaikka se fyysisesti olikin tällä kertaa haastavaa. Oikea silmäni oli näet melkein sokea, joten näkökenttä oli rajattu. Pään kääntäminen taasen aiheutti olkapäässä vihlaisun. Hissun kissun köröttelin apteekille nenä ratissa ja takapuskurissa todella monta ”kaveria”.
Apteekissa muutama naisasiakas hymyilee vienosti takaisin, kun taas yhden pariskunnan mies kysyy, haluanko turpaani. Tietääkseni en. Hämmentyneenä katseeni osuu peiliin, joka kertoo minun tahattomasti vinkkaavan silmää koko ajan. Silmätipat mukaan ja kotiin.
Matkalla tunnen kuinka salva on todellakin alkanut tehdä lupaamaansa ja olkapää on tulessa. Kotona tipat silmiin ja viilentävään suihkuun. Viilentävän veden virratessa alaspäin se samalla huuhtoo salvaa tasaisesti ympäri ruhoani. Kainaloihin, nivusiin ja niin edelleen. Samalla kuumottava tunne alkaa levitä.
Loppupäivä meneekin sitten nojatuolissa pelkät speedot jalassa iho hohkaavan punaisena. Tuulettimen hönkiessä viileää ilmaa avoimesta ikkunasta kohti. Emäntäkin saapuu menoiltaan ja ennättää kysäistä miksi sisällä on yhtä kylmä kuin ulkona. Löytäessään minut hän huokaisee ja kysyy “nooh”?
Hyvää harjoitusta siis kesän rantapäivien jälkeisille, Suomi-mies kun ei aurinkorasvaa käytä… Siispä kesää, lämpöä ja lopulta valoa kohti.
Arttu Peltonen
Kirjoittaja on yksinkertainen, monikerroksinen perheenisä Lempäälästä
