Poikkesin Lielahteen Nottbeck-suvun yksityiselle hautausmaalle, jossa opas kertoi Nottbeck-suvun vaiherikkaasta historiasta. Vuosina 1885–1997 Lielahteen on haudattu Finlaysonin puuvillatehtaan ja Lielahden kartanon omistaneen Nottbeck-suvun kymmenen jäsentä. Nimet hautakivissä ovat ajansaatossa rapistuneet, puutarhakin luonnontilassa.
Oppaalla oli jokaisesta henkilöstä mielenkiitoista kerrottavaa. Oppaan puheessa suvun rikkaus oli vahvasti esillä, mutta myös oikeusjutut, sukuriidat, synnytykset ja kuolemaan johtaneet sairaudet. Muistoksi tästä suvun varallisuudesta jäi upea Näsilinnan palatsi, joka oli kuitenkin onnettoman kohtalon koti. Ennen kodin valmistumista Nottbeckeihin iski epäonni. Kuolema korjasi ennen kuin perhe ehti siihen muuttamaan.
Miksi tämä kokemus oli minulle niin koskettava? Mitä minusta kirjoitettaisiin tai mitä opas minusta kertoisi, jos elämä nyt päättyisi? Kevensin tunnelmaa ajatellessani niitä kymmeniä lenkkareita, jotka lojuvat kaapeissani. Mitä sukulaiseni minusta rehellisesti kirjoittaisivat. Tapana on kehua vainajaa ahkeraksi ja ystävälliseksi ihmiseksi. Nauraisin pilven reunalla, kun joku kertoisi, etten ollut mikään mestari kokki, asioiden hoito tuppasi jäämään viimetippaan enkä todellakaan välittänyt minkä arvosanan sain maisterintutkinnostani.
Olemme tottuneet määrittelemään itsemme työn, opiskelun, ulkonäön, harrastusten, suosion ja varallisuuden kautta. Entä mitä meistä jää, jos kaikki edellä mainitut asiat poistuvat. Jäljelle jää ydin todellinen identiteettimme. Toivon, että kuoleman jälkeen minusta jää iloinen, kannustava tunnelma se minkä ihmisissä olen vaikkapa jumppatunneillani ja TV2:n Iltajumppa-ohjelmissa luonut
Edesmennyt äitini piti päiväkirjaa meistä lapsista. Olen selannut itsestäni pidettyä päiväkirjaa, mutta en pysty sitä vieläkään liikutukseltani kokonaan lukemaan. On vaikeaa muistella menneitä. Muistot jäävät elämään, äidin lempeä hymy, lämpö, tuoksu ja ystävälliset sanat. Välimatka menneen välillä ja nykyhetkeen tuntuu kutistuvan olemattomaksi.
Tuntuu kuin äitini olisi aivan lähelläni, kun avaan päiväkirjoja. Hänellä oli tapana soittaa kotimme vanhaa pianoa. Nyt kukaan ei soita sitä. Pianon päällä on neljän tyttäreni ylioppilaskuvat. Heitä katsellessani tunnen suurta onnea ja ylpeyttä. Pohdin, olenko antanut tyttärilleni hetkiä, joista syntyy ihania muistoja. Lahjoja, joilla on jokin syvempi merkitys. Heidän uskonsa omiin kykyihin ja unelmiin. Huomata asiat, joissa he ovat hyviä ja löytävät omat erikoistaitonsa.
Minkälaisen maapallon jätämme lapsillemme ja heidän lapsilleen? Jo nyt käytämme maapallon uusiutuvia luonnonvaroja nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. Pölyttäjien katoaminen on katastrofi paitsi luonnolle myös ihmisille. Näin tv ohjelman ulkomailta, missä mies yritti soutaa venettä muovijätteiden keskellä. Se oli surullinen näky. Näyttää siltä, että jäljelle jää ainakin järkyttävä määrä muovijätettä. Teko se on pienikin teko, kun jättää muovipussin ostamatta.
Iloiseksi lopuksi, katsotaan luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Maailma on lopulta aika kaunis ja kiva paikka. Pidetään itsestämme ja lähimmäisistämme ja maapallostamme hyvää huolta.
Anne Sällylä
Kirjoittaja on hyvinvointialan yrittäjä
