– Mitä kuuluu?
– Ihan hyvää.
Mutta entä jos ei kuulukaan hyvää? Jos kuuluu huonoa, mutta tuttu heittää ohi kävellessään kysymyksellä, johon ”kuuluu” vastata, että hyvää kuuluu.
Aloin vihata ”mitä kuuluu” -kysymystä yhdeksäntoista vuotta sitten, kun lapsistani kaksi kuoli. En osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen ”kiitos hyvää”, kun elämä oli osalta perheenjäsenistä ohi ja meillä elävilläkin täysin kaaoksessa.
Jatkuvasti törmäsin tuttuihin ja puolituttuihin, jotka heittelivät tätä viattomaksi opittua kysymystä kasvoilleni kadulla vastaan tullessaan, kaupassa kiireessä maitohyllyllä tai jonkun yhteisen tutun luona. Kysyjät ystävistä neuvolan terveydenhoitajaan tyrmistyivät joka kerralla, kun vastasin ”huonoa”.
Jälkikäteen ajateltuna ehkä koomisin keskustelu kulki näin:
– Mitä kuuluu?
– Minun kaksi lastani kuoli toissaviikolla.
– Joo, mä kuulinkin siitä jo kaverilta. Mutta mitä muuta kuuluu?
– Ei yhtään mitään muuta.
Tämän jälkeen puolituttu jatkoi matkaansa, eikä minua silloin yhdeksäntoista vuotta sitten naurattanut yhtään, vaikka nyt jo naurattaa.
Kun nämä tilanteet toistuivat, aloin oppia vastaamaan ”ei mitään uutta”. Joka kerta minua harmitti, sillä puhumisen tarpeeni oli valtava. Olisin todella halunnut kertoa kuulumiseni, mutta kysyjät eivät niitä oikeasti halunneet kuulla.
Aikani jaksoin käyttää kiertoilmaisuja, mutta sitten raivostuin mielessäni. Miksi kuulumisia kysytään, jos niitä ei oikeasti haluta kuulla? Jos minulta kysytään, niin silloinhan kysyjä ottaa riskin, että vastaus ei olekaan hänen odotustensa mukainen. Kysyjällä kun on mahdollisuus olla kysymättäkin.
Minua otti päähän kysymyksen pinnallisuus, vaikka kysymys on oikeasti iso, jossain elämäntilanteissa aivan valtava. En minä voinut vastata kahden lapsen kuoleman jälkeen ”ihan hyvää” tai ”ei mitään ihmeempää”. Kun ei kuulunut hyvää ja kuului ihmeempää.
Aloitin yhden ihmisen kapinan vastaamalla taas juuri niin kuin minusta tuntui. Muutaman vuoden päästä löysin itseni ihmettelemästä, kun minun teki jo mieli vastata ”aika hyvää”. Nykyään minulle kuuluu usein hyvää.
Pitkään aikaan en itse kysynyt keneltäkään kuulumisia, koska en surussa rämpiessäni jaksanut kuulla mitään tarinoita työkiireistä tai vastaavista. Nykyään jaksan, mutta en kysy keneltäkään kuulumisia, jos minulla on niin kiire, etten ehdi niitä kuunnella. Kiireisenä voin sanoa ”kiva nähdä” tai yksinkertaisesti hymyillä. Uskon, että molemmista tavoista välittyy sen hetken resurssieni rajoissa se, että kyllä minä välitän.
Kun on aikaa, kysyn mitä kuuluu ja kuulen mielelläni muutakin kuin ”ihan hyvää”.
Tiina Harvia
