Nuori sairaanhoitaja Ingrid Bäckström-Boije tuli valkoisen armeijan mukana keväällä 1918 Lempäälään hoitaen siellä paitsi haavoittuneita valkoisia sotilaita, myös punaisia haavoittuneita. Päiväkirjaan dokumentoitui huoli paikallisten ihmisten tilanteesta taistelujen keskellä. Edelliset päiväkirjamerkinnät olivat maaliskuun puolivälistä Jämsästä, jossa Ingrid oli hoitanut ensimmäisenä potilaanaan nuorta kreivi Mannerheimia Tukholmasta. Kiroileva, jyrisevä 17-vuotias nuorukainen oli haavoittunut jalkaan.
Kuten myös muutamat muut valkoisen puolen sairaanhoitajat, hoiti myös sairaanhoitaja Ingrid Bäckström-Boije punaisia sotilaita. Nämä Lempäälästä löytyneet olivat karanneet rintamalta ja
piiloutuneet latoihin ynnä muihin piilopaikkoihin ilman ruokaa ja juomaa.
Pataljoona saapui sunnuntaina 24.3 Lempäälään, jonka mukana tuli myös sairaanhoitaja Ingrid Bäckström-Boije. Hän asettui asumaan Lempäälän kanavapehtoorin luo. Ylellisyyttä oli valkoinen pöytäliina pöydällä, jonka ääressä syötiin ja juotiin kahvia piparkakkujen kera. Ingrid oli saanut hoitaakseen myös kaksi punaista sotilasta, joista toinen oli keuhkotautinen.
Hän kirjoittaa 25.3.1918:
– Eilen saapui pataljoonamme Lempäälään. Punaset yllätettiin, ja he pakenivat etelään päin; siellä täällä tien reunoilla makasi heidän kuolleitaan. Eräs vanhempi nainen lumivalkeine hiuksineen esittäytyi meille ja pyysi kenttäsairaalaa kotiinsa. Nyt me asuimme hänen, neiti Björkbomin luona, Lempäälän kanavapehtoorin. Me saimme askarrella aivan kuin kotonamme, syödä pöydän ääressä, pöydän, jolla oli valkea liina, ja juoda kahvia piparkakkujen kera. Olin saanut 2 punaista potilasta; toinen oli keuhkotautinen, toinen oli haavoittunut käteen. Viime mainittu oli maannut kätkössä kolme päivää, erään ladon alla, ilman ruokaa ja juomaa. Heidät sijoitettiin erääseen taloon. Siellä kävin joka päivä ja hoidin heitä. He olivat totisia ja harvasanaisia ja äärettömän kiitollisia siitä pienestä avusta, minkä voin tehdä heille.
Sairaanhoitajat olivat pystyttäneet maanantaina 25.3 sairaalan kylään noin kilometrin päähän kanavapehtoorin luota. Töitä oli väsymykseen asti. Myös valkoiset olivat kuolemanväsyneitä liian
pitkäaikaisesta valvomisesta:
– Kiväärinkuulat ja shrapnellit räiskyivät. Poikamme ovat kuolemanväsyneitä liian pitkäaikaisesta valvomisesta; täällä on vain harvoja, jotka voivat tulla heidän tilalleen. Luulen, että osa joukoista on lähtenyt Tamperetta kohti, täällä on ainoastaan kourallinen väkeä jäljellä ja punaisten sivustan vastus vain lisääntyy. Ottelu on käynnissä T:n ympärillä ja me emme tiedä mitään kaupungin kohtalosta.
Huhtikuun alussa, torstaina 4. 4 kranaatit räjähtelivät edelleen ja yksi niistä putosi keskelle rauhallisesti kulkevia rivistöjä. Neljä kuoli ja kaksi olivat vaikeasti haavoittuneita. Sodan karmeuteen ei tottunut.
– Minun on vaikeata nähdä silvottuja, rikkirevittyjä ihmisiä. Niin kovettunut sairaanhoitajatar en vielä ole.
Ingrid pääsi vasta seuraavana päivänä neiti Björkbomin luo. Kiivas kanuunan jyrinä suhisi talon yläpuolella. Aamupäivällä rätisi eteiseen asti ja kuulasade tuli läpi ikkunan. Tulimyrsky asettui vasta kaksi päivää myöhemmin. Talon väki oli asettunut vain yhteen huoneeseen odottaen yötä pilkkopimeässä.
– Toht. Pohjola tuli käyden portaita ja kompastui, jolloin kuula jo hipaisi hänen päätään ja piirsi punaisen naarmun hänen päälakeensa. Jos hän ei olisi kompastunut, olisi kuula mennyt suoraan hänen päänsä läpi. Me koetamme laskea leikkiä ja nauraa rauhoittaaksemme rakastettavia emäntiämme ja itseämme, vaikka nurkissa jytisee kuin 20 asteen pakkasessa. Sanotaan, että Tampere on valloitettu vihdoinkin! En voi uskoa, että se on totta.
– Lauantai 6.4.: Eilen illalla tuntui oikein kolealta. Kenelläkään meistä ei ollut halua mennä maata. Me kokoonnuimme kaikki yhteen huoneeseen, sammutimme lamput ja odotimme yötä. Vasta monen pitkän tunnin jälkeen ”asettui myrsky”. Kuin ihmeen kautta elämme nyt vielä.
Maanantaina 8.4 oli Ingrid Bäckström-Boije siirtynyt armeijan mukana Vesilahdelle. Hän asui torpassa, jossa ikkunaruudut helisivät kanuunan jyrinästä.
– Asun eräässä torpassa. Ikkunaruudut helisevät kanuunan jyrinästä ja kuularuiskut rätisevät. Eräs punainen eukko tuotiin haavoittuneena tänne tänään. Hän oli juossut vakoilijana edestakaisin punaisen ja valkoisen rintaman välillä, jotka nyt ovat hyvin lähellä toisiaan. Hänen nuorin tyttärensä ehti hänen kuolinvuoteensa ääreen. Kello on illalla. Kuuluu kiivaita kiväärinlaukauksia; meikäläiset hyökkäävät yöllä.
Ampumisen päätyttyä Ingrid uskaltautui ulos torpasta. Hän kulki vallihaudoissa haavoittuneita etsien.
– Ajoin Vesilahden kautta, siellä 60 taloa oli raunioina. Puhelin erään talonpoikaisnaisen kanssa, joka kuljeskeli metsissä ja etsi kadonnutta miestään. Näin erään perheen kääntyvän poltetulle tontille, missä heidän synnyinkotinsa oli sijainnut, näin kuinka he kulkivat ympäri etsien tuhasta jotakin. Kaunis ilta-aurinko valaisi surullista näkyä.
Lempäälässä taistelut päättyivät vasta torstaina 25. huhtikuuta punaisten vetäytyessä Lempäälän suunnalta kohti Hämeenlinnaa ja Lahtea. Myös Ingrid jatkoi matkaansa valkoisen armeijan mukana. Lempäälän taistelut olivat Tampereen taistelun jälkeen Hämeen rintaman verisimmät, kaatuneita oli satoja ja lisäksi valkoiset teloittivat antautuneita punaisia.
Lopuksi – oma isoisäni – torppari ja maanviljelijä, ei osallistunut sisällissotaan. Maaliskuun lopussa valkoiset kuitenkin valtasivat Kangasalan ja myös isoisäni lähti pakotettuna kuljettamaan
upseeristoa hevosella kyydittäen Tampereelle ja Lempäälään. Aihe oli kipeä ja sen enempää ei isoisäni sisällissodasta halunnut puhua.
Tuula Vuolle-Selki
Lähteenä käytetty:
Lotta-Svärd-lehti nro 5 1933, s. 74 ja nro 9 1933, s. 143–144.
Lempäälän taisteluista on kirjoittanut muun muassa Ritva Mäkelä, Lempäälän vuosi 1918.
Lempäälä-seura. Myös Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle. WSOY 2004 sivuaa Lempäälän taistelua.
